Historiani kirjoittajana (viime vuosi)
Nyt todellakin toivon, että osaan pitää tämän lyhyenä, eihän kyseessä ole edes kuin reilun vuoden mittainen ajanjakso.
Edellisessä osassa mainitsinkin uudesta ideastani, joka oli tietenkin Kolme valtakuntaa. Kirjoitin sitä loppukesästä/syksyllä 2020 noin 30 000 sanan verran ja sitten pidin pientä taukoa, kun kirjoittaminen takkusi. Jostain syystä olin päättänyt kokeilla sen kirjoittamista ilman isompaa suunnittelua, eli niin sanotusti "pantsata", ainakin jossakin määrin. Ei toiminut. Nopeasti totesin, että minun täytyy suunnitella. Ainakin silloin, kun kyseessä, jossa on neljä näkökulmahahmoja, useita maita ja kaksi mannertakin. Silti en jotenkin saanut tätä tarinaa kohtaan samanlaista imua mitä aiemmin, ehkä siksi, että päähenkilöitä oli tosiaan useita, eikä vain yksi, jonka ajatuksiin uppoutua. Tai sitten minua vaivasi jo silloin muutamat asiat, joista olen kunnolla saanut kiinni vasta editointiprojektissa. Myös se varmasti vaikutti, että Suotyttöä ja Ilman tytärtä suunnitellessani minulla oli jo selvillä myös niiden tarinoiden jatko ja se, mihin ne lopulta päättyisivät, mutta Kolmen valtakunnan kanssa tuo on minulle edelleen melko hämärää, vaikka olenkin jo tehnyt suunnittelua.
Olin ajatellut saavani käsiksen ennen Nanowrimoa valmiiksi, jotta voisin osallistua uudella tarinalla, mutta päätin sitten kokeilla onneani sen kanssa, kun kirjoittaminen vain venyi ja venyi. Taas fiilistelimme nanoa paljon serkkuni kanssa ja aloitimmekin sen yhdessä kirjoitusspurteilla.
Joulukuussa ja alkuvuodesta keskityin Suotytön muokkailuun. Lähetin sen myös arvostelupalveluun, josta sain hyvää palautetta, mutta myös sellaista, jonka kanssa en ollut yhtään samaa mieltä.
Päätinkin siinä kohtaa, etten enää menisi kirjoituskursseille vaan luottaisin vain kirjoituspiiriini, jossa sillä hetkellä käsiteltiin Ilman tytärtä (koronan takia piiri toimi etänä ja minäkin pääsi osallistumaan toiselta paikkakunnalta). Törmäsin kuitenkin jo heti päätöstä seuraavana aamuna Turun yliopiston luovan kirjoittamisen kannastusyhdistyksen mestarikurssiin ja aloin pohtia, jos antaisin kursseille vielä yhden mahdollisuuden (voin avata näitä kirjoituskursseihin liittyviä ajatuksiani jossain kohtaa tarkemmin, ei siis ole mikään sellainen että ne olisivat turhia tai huonoja!).
Päädyin hakemaan kurssille, ja pitkään epäröityäni Ilman tyttären ja Kolmen valtakunnan välillä, hain sinne jälkimmäisellä, sillä toistahan työstettiin juuri piirin kanssa. Tästä päädytäänkin kevääseen, jolloin kurssi alkoi.
Itse asiassa olen jättänyt yhden tarinan kokonaan mainitsematta. Tammikuun ensimmäisellä viikolla sain taas uuden idean ja tällä kertaa romantiikkatarinaan. Olin muutenkin päättänyt tehdä elämänmuutoksia vuonna 2021 ja keskittyä enemmän henkiseen hyvinvointiini ja päätin, että uudenlaisen, kevyen ja vähän höpsönkin tarinan kirjoittelu omaksi iloksi sopisi oikein hyvin. Niinpä kirjoittelin sitä rauhallista tahtia (ainakin minulle) maaliskuussa ja etenkin Camp Nanowrimossa huhtikuussa. Sain siitä valmiiksi nykyaikaosuuden, eli suurimman osan tarinasta, mutta jätin historiaosuuden odottamaan, sillä taustatyö ei inspannut ja siinä kohtaa mestarikurssi vei huomioni.
Kesällä sitten työstinkin kurssipalautteiden myötä Kolmea valtakuntaa ja loppukesästä myös kirjoituspiirissäni alettiin käsitellä sitä. Minulla oli toki paljon muutakin mielessäni, nimittäin lähestyvät häät ja muutto Italiaan. Olin tuossa kohtaa kirjoittanut tai vähintään työstänyt kirjoituksia säännöllisesti jo yli vuoden, mutta nyt pidin taukoja, välillä parinkin viikon mittaisia. Elokuussa muutto ja häät veivät kaiken aikani ja voimani ja niin pidinkin pisimmän tauon sitten kevään 2020 kirjoittamisesta.
Vanhat pelot palasivat ja mietin, olenko ihan typerä, kun lähden Italiaan, jos siellä istunkin vain kaikki päivät katsomassa Netflixiä enkä saakaan enää kirjoitusvaihetta päälle. Pelko oli turha, niin kuin puolisoni koko ajan sanoi (hän on joutunut seuraamaan näitä tuskasteluja kerta toisensa jälkeen ja pitää niitä jo ihan naurettavina).
Olin myös sinä vuonna totuttautunut siihen, että kerroin harrastavani kirjoittamista myös ihmisille, jotka eivät olleet läheisiä ystäviäni, sillä moni kysyi, mitä aion tehdä Italiassa. Syksyllä päätin, että minun on turha enää hävetä ja piilotella sitä ja niinpä astuin ihan kunnolla ulos kirjoittajakaapista ja olenkin kiihtyvällä vauhdilla jakanut kokemuksiani siitä tänne blogiin ja someen. En tiedä kiinnostaako kauhean monia, mutta on tämä ollut aika ihanaa, kun jotenkin vihdoinkin olen omaksunut sen identiteetin, jonka perään olen haikaillut jo vuosien ajan. Ja ehkä mikä tärkeintä, olen vihdoin antanut oikeasti itselleni luvan unelmoida kirjailijuudesta, siis ihan tosi tarkoituksella, eikä sellaisena hassuna haavekuvana vain. En enää ajattele, että elämän pitäisi mennä jollakin tietyllä tavalla ja tiettyjen normien mukaisesti, vaan että on ihan ok yrittää tehdä siitä oman näköistään, vaikka se olisikin hieman hullua.
-mariidah
Kommentit
Lähetä kommentti