Historiani kirjoittajana (nuoruus)

edit: Huomasin, että eilen tekstin siirtymisessä blogiin on tullut jonkinlainen ongelma, joten postaan tämän nyt uudelleen!

Sain Instagramissa haasteen kertoa historiastani kirjoittajana. Teinkin sinne jo postauksen, mutta ajattelin kertoa siitä myös täällä blogin puolella. 

Opin lukemaan ehkä 5- tai 6-vuotiaana, kun katsoimme isäni kanssa elokuvan pojasta, jossa muistaakseni pojan isä halusi hänen oppivan lukemaan/lukevan enemmän ja olisiko isä sitten kuollut ja poika opetteli sen jälkeen lukemaan. Tai voi olla, että se käsitteli jotakin aivan muuta, muistan vain, että lukeminen liittyi siihen. Sen jälkeen sanoin, että minäkin haluan opetella lukemaan ja iskä käski hakea aapisen kirjahyllystämme. Hän osoitti A-kirjaimen alla olevaa lorua ja käski kokeilemaan sen lukemista. Yllätyksekseni osasinkin lukea sen ihan helposti. Muistan edelleen tuon ihmetyksen, kun tajusin, että kyllähän minä osaan. Ilmeisesti olen oppinut siis jotenkin itsekseni, olen nimittäin kuullut, että olin aina kiinnostunut kirjaimista.

Äitini taas kertoo sellaista tarinaa, että kun olimme käymässä kaupungilla, olin vain yhtäkkiä sanonut "kauppakeskus Minna", ja hän tajusi että luin sen kyltistä ja että näin hän huomasi, että osasin jo lukea, vaikka en ilmeisesti itse jotenkin sitä vielä silloin ymmärtänyt.

Ehkä tuo ihmeellinen oivallus oli syy siihen, miksi innostuin kirjoista niin paljon. Ahmin kaikki lastenkirjat, mitä meillä oli. Tykkäsin etenkin Risto Räppääjistä. Oikein kunnolla hurahdin, kun sain käsiini ensimmäisen Potterin. Senkin muistan elävästi, sillä valitin äidilleni, ettei minulla ollut mitään luettavaa ja hän otti ylähyllyltä heidän lahjaksi saamansa Viisasten kiven ja sanoi, että se on ilmeisesti ulkomailla suosittu lastenkirja. Yritin lukea sitä, mutta lukeminen tyssäsi ensimmäiseen lukuun, ja erityisesti nimeen McGarmiwa, jossa oli liian monta kirjainta, jota en vielä tuntenut. Muutamaa kuukautta myöhemmin kummisetäni kuitenkin kysyi, olenko lukenut sitä ja kertoi sen olevan tosi hyvä ja siitä sisuuntuneena päätin kokeilla uudestaan. Minulla on edelleen sama kirja ja siinä on joka toinen sivunumero liidulla ympyröity, sillä merkkasin siten aina mihin kohtaan jäin.

Photo by Aaron Burden on Unsplash

Kouluun mennessä luinkin siis jo sujuvasti ja kahlasin esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogian kakkosluokalla. Luin myös paljon Agatha Christietä, Neiti Etsiviä, heppakirjoja ja tietenkin klassikkoja kuten Anna ja Tiina -sarjoja. Ja Pottereita yhä uudelleen ja uudelleen. Kirjastossa piti käydä joka viikko ja kantaa aina iso sylillinen kirjoja kotiin.

Ala-asteella rakastin aineiden kirjoittamista. Ne olivat aina pitkiä ja usein myös verisiä. Tykkäsin lukea niitä ääneen luokalleni ja opettajani usein kannustikin siihen. En pitänyt sitä yhtään nolona, vaikka muistan osan luokkatovereistani pyöritelleen silmiään välillä.

Yläasteella äitini näytti minulle kirjastossa mainoksen Sulkasadon nettikirjoituskursseista ja sanoi, että ne voisivat olla minun juttuni. Vasta silloin koin jonkinlaisen heräämisen sen suhteen, että kirjoittaminen voisi olla harrastus. Lapsena nimittäin vaihdoin harrastusta joka vuosi ja minua harmitti, ettei minulla ollut samanlaista intohimoa kuin joillakuilla muilla, esim. veljelläni, joka pelasi jalkapalloa. Lukemista en osannut pitää sellaisena. Halusin kovasti olla hyvä jossain ja kirjoittamisesta tulikin tällainen haave. Tutustuin myös uusiin ystäviin, jotka lukivat paljon ja tykkäsivät kaikesta tarinoihin liittyvästä. Jossain kohtaa (lukioaikana?) perustimmekin kirjoituskerhon nimeltä Pisara inspiraatiota, tosin sen toiminta hiipui hyvän alun jälkeen.

Photo by Hannah Olinger on Unsplash

Minulla oli paljon ideoita ja kirjoittelin niitä ylös, suunnittelin etenkin kaikenlaisia pitkiä tarinoita. Ysiluokalla koulussamme kävi kustannustoimittaja kertomassa työstään. Kerroin hänelle tarinasta, jota suunnittelin ja jossa Kalevala oli isossa roolissa. Hän antoi minulle korttinsa ja sanoi, että jos joskus kirjoitan sen, niin voin lähettää sen hänelle luettavaksi. En osaa edes kuvailla, kuinka merkittävä asia tuo oli minulle. Toivoisin kovasti, että muistaisin, kuka hän oli, mutta jouduin antamaan kortin lainaan kaverilleni, joka kirjoitti koulun lehteen juttua vierailusta, enkä saanut sitä koskaan takaisin (jos luet tätä niin olen edelleen katkera! :D).

Minäkin olin mukana perustamassa koulumme lehteä. Se oli kivaa, sillä lehtiporukkamme oli ihana, mutta huomasin, etten pitänyt asiatekstien kirjoittamisesta yhtä paljoa kuin fiktiivisten tarinoiden, enkä myöskään kokenut olevani siinä hyvä. Olin siinä kohtaa vähän pohdiskellut toimittajan uraa, mutta se haave jäi siihen. Yläasteella myös sijoituin muutamissa kirjoituskilpailuissa, mikä toi lisää varmuutta kirjoittamiseen.

Yksi lempiharrastuksistani oli myös tarinoiden sepittäminen kävellessä ja iltaisin. Minulla oli monta lempitarinaa, joista aina sitten valitsin jonkun ja kuvittelin sitä hieman eteenpäin. Osa sijoittui esim. Potter-maailmaan, osa oli vaihtoehtoisia loppuja lukemilleni kirjoille, osa taas aivan omiani. Ehkä lukion toisella vuodella mieleeni tuli yhtäkkiä ajatus, että mitä jos kirjoittaisinkin jonkun tarinoista ylös. Päätin kokeilla yhtä lemppareistani, lohikäärmetarinaa, joka sijoittui meidän maailmaamme, mutta fantasiaelementeillä. Sain silloin ensikosketuksen siihen kirjoituspakkoon, mikä on vallannut minut myöhemminkin, eli kirjoitin kynä sauhuten, pystymättä tekemään mitään muuta ja teksti aivan tulvi ulos minusta. Se kuitenkin tyssäsi pian sen jälkeen, kun saavutin sen rajan, mihin asti olin kuvitelmissani päässyt eikä minulla ollut mitään hajua jatkosta.

Photo by Annie Spratt on Unsplash

Kaiken aikaa lukeminen oli kuitenkin minulle ehdottomasti ykkösjuttu ja kirjoittaminen sellainen epämääräinen harrastus ja haave, sillä vaikka ideoita riitti, en ikinä saanut pidempiä tarinoita alkua pidemmälle. 

Lukiossa meillä oli luovan kirjoittamisen kurssi ja siellä tein novellin, josta sain paljon hyvää palautetta, ja jonka ehkä lasken ensimmäiseksi nykyistä tyyliä lähellä olevaksi kirjoitukseksi. Opettaja sanoi silloin odottavansa, että pääsee lukemaan sen novellikokoelmassa, mikä tuntui aivan uskomattomalta. Mutta novellien kirjoittaminen ei koskaan inspiroinut minua, vaan haaveilin pitkästä tarinasta. 

Jotenkin siinä kohtaa olin kuitenkin saanut päähäni sellaisen ajatuksen, ettei minusta ole siihen. Ajattelin jopa, että se, mitä vaaditaan kirjan kirjoittamiseen, on jotain minkä kanssa synnytään ja sitten vain istutaan alas ja kirjoitetaan se hieno romaani jonakin päivänä. Minulle ei tullut mieleenkään, että kirjoittamista voisi oikeasti opiskella tai että siinä voisi kehittyä ja kypsyä kirjoittajana. Ja koska olin yrittänyt pidempien tarinoiden kirjoittamista ja epäonnistunut, päättelin, etten ollut yksi niitä luovuudenkipinällä siunattuja kirjoittajia.

Photo by Lacie Slezak on Unsplash

En myöskään osannut kuvitellakaan, ettenkö hakisi opiskelemaan jotakin "oikeaa ammattia". Kirjailijuuden tavoittelu ei tullut edes mieleeni abivuonna, kun tulevaisuutta pohdittiin, enkä siksi osannut miettiäkään, että lähtisin opiskelemaan jotakin kirjallisuuteen liittyvää. Päädyin kallistumaan äidinkielen sijaan toiseen lempiaineeseeni koulussa, eli biologiaan, ja näin luonnontieteet veivät mukanaan. Opiskeleminen vei kirjoittamishaaveet pois mielestä pitkäksi aikaa, vaikka jo fuksivuonna pohdin, olenko edes oikealla alalla, kun siellä opiskeleminen ei ollut koskaan ollut mikään unelmani, toisin kuin monelle muulle.

Muutama vuosi myöhemmin alkoi vaihe, joka jatkuu edelleen, mutta voisin siitä kertoa omassa postauksessaan, kun tämä on jo näin pitkä! Toivoisin, että minulla olisi liittää tähän kuvia nuoruudestani, mutta ne ovat valittavasti kaikki muistitikuilla Suomessa. Joudutte nyt tyytymään stockphotoihin.

-mariidah