Rivien välissä

 Perjantai 13.1. ei ollutkaan mikään epäonnen päivä, niin kuin aamulla arvelin. Aamutoimia tehdessäni minulla kävi mielessä säeromaanini, jonka lähetin pariin ensimmäiseen kustantamoon viikko sitten sunnuntaina - sen oli tarkoitus olla tämän viikon postauksen aihe. Pohdiskelin, että on ihanaa, kun vielä pariin viikkoon ei todennäköisesti tarvitse jännittää, että tulisi hylsyjä tai mitään muutakaan, vaan olo on toiveikas ja kaikki tuntuu vielä mahdolliselta. Sanoinkin eräälle kirjoittajakaverille, että taidan olla koukussa käsikirjoitusten lähettämiseen kustantamokierrokselle. Se on niin mahtava tunne, kun projekti on päässyt siihen pisteeseen. Siinä kohtaa tuntuu, että tästä tosiaan tulee esikoiseni ja pian pitelen kirjaa kädessäni. Tiputus on tietenkin aikamoinen. Jo parissa viikossa innostus lopahtaa ja pelko herää. Kun kuukausi on kulunut, alkaa odotella vastauksia. Ja sitten ne tulevat. Hylsyt. Joka kerta sydän valahtaa alemmas ja alemmas. Lopulta tulee aika (ehkä noin puolen vuode

 Nyt kun juhlakausi on ohi, on minulla alkanut totutteleminen uuteen arkeen. J on palannut Italiaan, minä taas muutin takaisin lapsuuden kotipaikkakunnalleni. Siitä on melkein yhdeksän vuotta, kun muutin täältä opiskelemaan. Tuntuu aika oudolta olla nyt takaisin, mutta myös ihanalta. Koti-ikävä silloin alussa oli melkoinen ja vannoin joskus vielä muuttavani tänne. Erikoista on kuitenkin se, että asun nyt yksin - ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen aina asunut joko solussa, kämppiksen tai J:n kanssa. Nyt takana ovat pari ensimmäistä yötä ja iltaa ihan yksinään uudessa asunnossa. Totuttelua on siis ollut, samoin puuhaa. Mehän myimme lähes kaiken omaisuutemme, kun muutimme Italiaan. Silti kyllä tuntui, että tavaraa on ihan liikaa! Mutta käytännössä kaikki, mitä omistin vielä hetki sitten, oli vaatteita, kirjoja ja vaelluskamani. Sattumoisin lähipiiriini osui samaan aikaan muutto, josta jäi paljon huonekaluja ja muuta käyttötavaraa yli (ainakin toistaiseksi, ne ovat minulla säilössä). Se h