Rivien välissä

 Tänään sain valmiiksi ensimmäisen editointikierroksen kustannustoimittajan kanssa. Siihen väliin osui kesäloma, joten en tiedä minkä verran aikaa seuraaville kierroksille varataan, mutta ainakin nyt minulla oli reilu kaksi ja puoli kuukautta muokkausten tekemiseen. Pidimme siis palaverin kesäkuun lopussa ja deadline oli nyt. Pitkästä ajasta huolimatta minulla oli ihan hirveä kiire välillä, kesällä kun lähes joka viikonloppu on ollut varattu ja aikaa on mennyt uudesta koiranpennusta ja asunnosta huolehtimiseen. Olenkin ollut ajoittain aika kuormittunut ja suosiolla unohtanut esimerkiksi somen. On aivan mahtavaa työskennellä kustannustoimittajan kanssa ja saada ammattilaisen vinkkejä kirjoittamiseen. Etenkin on ihanaa, kun joku muukin on innoissaan käsikirjoituksestani ja saan höpöttää siitä hänen kanssaan. Mutta loppujen lopuksi itse työskentely tuntui aika tutulta - olenhan monta kertaa aiemminkin saanut palautetta käsiksestäni kirjoituskurssien ja kirjoituspiirien yhteydessä ja sitte

 Minua somessa seuraavat ovatkin jo kuulleet uutisen: Olen allekirjoittanut kustannussopimuksen! Itse asiassa en yhtä, vaan kaksi kustannussopimusta, ensimmäisestä osasta sekä jatko-osasta. Sekä suunnitteilla on vielä kaksi kirjaa lisää samaan sarjaan! Aion myöhemmin tehdä vielä erillisen postauksen siitä, kuinka sain kustannussopimuksen. Tässä availen nyt vähän fiiliksiä ja viime aikojen kuulumisia. Kyseessä on siis romantiikkakäsikirjoitukseni, tai myös ehkä feel goodiksi luokiteltava, joka on kulkenut työnimellä Vesi välissämme. Tästä eteenpäin aion kuitenkin jättää työnimen pois, sillä se tulee todennäköisesti muuttumaan. Paljastan kyllä lopullisen nimen täällä blogissa sekä somessa heti kun vain voin! Tarina on suunnattu aikuisille ja on tosiaan romantiikkaa historiallisella sivujuonella. Sen kustantaa Bazar ja todennäköisesti sarjan ensimmäinen osa ilmestyy alkuvuodesta 2025. Sain kustannussopimusluonnoksen sähköpostiini viimeisenä päivänä Italiassa. Oli kyllä melkoinen huipentum

Vihdoin ja viimein palataan jälleen hahmokaarien pariin! Tällä kertaa käsittelyssä on kolmas ja viimeinen näytös. Kuten aiemminkin, postaus pohjautuu K. M. Weilandin artikkelisarjaan , mutta lisäksi muihin lähteisiin ja omaan taustatyöhöni. Nyt on aika alkaa vääntää nuppeja kaakkoon. Loppu lähestyy, mutta ei ole vielä täällä. Jännite on avainsanassa - sen tulisi kasvaa kohti tarinan huipentumaa. Kaikki se, mitä olemme ensimmäisen ja toisen näytöksen ajan rakentaneet, on nyt näyttämässä voimansa. Enää ei ole aika esitellä uusia hahmoja tai vetää hatusta uusia elementtejä. Nyt lunastetaan se, mitä on asetettu. Tai ehkä ei aivan vielä. Jotta hahmokaari voisi näyttäytyä todellisessa voimassaan, on paras nyhtää siitä kaikki mahdollinen irti ennen tarinan kulminoitumaa. Mitä päähenkilöllesi siis tapahtuu? Kolmas juonipiste iski häntä märällä rätillä naamaan. Se kuitenkin myös osoitti hänen kehityksensä. Hän seurasi totuutta, eikä harhaluuloaan, mutta nyt se, mitä hän haluaa, saattaa olla hän

 No Italiassa tietenkin! Olen itse asiassa ollut nyt kuukauden Firenzessä J:tä moikkaamassa ja vielä vajaa kuukausi edessä. Tämä tuleekin sitten olemaan viimeinen Italia-reissuni toistaiseksi, sillä J:kin tulee kesällä pysyvästi Suomeen. Tai ainakin se olisi suunnitelma, katsotaan vielä miten nämä viimeiset kouluviikot menevät. Kirjoittamisen osalta mennään aika samassa tilanteessa mitä maaliskuussa. Pääprojektina on siis yhä Vv:n editointi kustantamon palautteen pohjalta. Ensimmäinen editointikierros on onneksi takana päin, sillä jo maaliskuussa sain uuden version koelukijoille. Siinä kohtaa pidinkin kuukauden tauon kirjoittamisesta, sillä lomailin ensin perheeni kanssa ja sitten J:n kanssa täällä Italiassa ja keskityin siihen. Jokin aika sitten aloin tuorein silmin lueskella käsikirjoitusta läpi ja yllätyin iloisesti: Siitä on tullut paljon parempi ja vahvempi kokonaisuus ja vaikka se tavallaan koostuukin nyt raakatekstistä ja vanhasta tekstistä, vaikutelma ei ole tilkkutäkkimäinen.

 Ainakaan minun kirjoittamaani fantasiaa? Tämä asia on mietityttänyt jo jonkin aikaa. Fantasia, etenkin nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu fantasia, on lempigenreni. Sitä kirjoitan ja luen kaikista mieluiten ja suurin osa ideoistani pyörii sen ympärillä. Olen kirjoittanut kahdeksan romaanikäsikirjoitusta loppuun. Niistä neljä on eeppistä fantasiaa (toiseen maailmaan sijoittuvaa), yksi keskiaikaiseen fantasia-Suomeen sijoittuva, toinen 1900-luvun fantasia-Suomeen sijoittuva ja yksi nykyaikaan sijoittuva fantasiasäeromaani. Ja sitten yksi käsikirjoitus on aikuisten feel good-romantiikkaa. Juuri tuo romantiikkakäsis on ensimmäinen, johon kustantamot ovat koskaan vastanneet mitenkään muuten kuin standardihylsyillä. Hassua on, että siinäkin käsiksessä oli elementti, joka ihan minimaalisesti haiskahti fantasialta - päähenkilö uskoi olevansa kirottu, ei sen enempää. Aika selväksi tehtiin, että kaikki on hänen päässään, mutta halutessaan lukija voisi leikitellä ajatuksella, onko kirous

 Kuten edellisestä postauksesta käykin ilmi, minulla on nyt runsaasti editoitavaa tehtävänä. Uusi uutinen on kuitenkin se, että sain palautetta myös toisesta kustantamosta! Kyseessä on kuitenkin eri käsis, nimittäin säeromaanini. Se ei ehtinyt olla kierroksella kuin alle kolme viikkoa, kun ensimmäinen vastaus (eli juurikin tämä palaute + pyyntö saada nähdä uudelleen) saapui. Tuota palautetta olen mietiskellytkin jo Instagramin puolella, siinä ehdotettiin nimittäin isoja muutoksia, itse asiassa koko genren vaihtamista. Kirjoittelen varmaan ajatuksiani tännekin jossain kohtaa, mutta nyt aiheena on jotain muuta. Nimittäin se, millaista on ollut editoida, kun tiedän, että tämä luetaan varmasti ja sen perusteella voi ratketa, saanko kustannussopimusta vai en. Tai tietenkinhän tilanne on ollut sama aiemminkin, mutta nyt en lähetä käsistä kasvottomalle kustantajalle, vaan henkilölle, joka on jo lukenut sen kokonaan ja pohtinut sen vahvuuksia ja heikkouksia perusteellisesti. Nyt on siis tosi k

 Perjantai 13.1. ei ollutkaan mikään epäonnen päivä, niin kuin aamulla arvelin. Aamutoimia tehdessäni minulla kävi mielessä säeromaanini, jonka lähetin pariin ensimmäiseen kustantamoon viikko sitten sunnuntaina - sen oli tarkoitus olla tämän viikon postauksen aihe. Pohdiskelin, että on ihanaa, kun vielä pariin viikkoon ei todennäköisesti tarvitse jännittää, että tulisi hylsyjä tai mitään muutakaan, vaan olo on toiveikas ja kaikki tuntuu vielä mahdolliselta. Sanoinkin eräälle kirjoittajakaverille, että taidan olla koukussa käsikirjoitusten lähettämiseen kustantamokierrokselle. Se on niin mahtava tunne, kun projekti on päässyt siihen pisteeseen. Siinä kohtaa tuntuu, että tästä tosiaan tulee esikoiseni ja pian pitelen kirjaa kädessäni. Tiputus on tietenkin aikamoinen. Jo parissa viikossa innostus lopahtaa ja pelko herää. Kun kuukausi on kulunut, alkaa odotella vastauksia. Ja sitten ne tulevat. Hylsyt. Joka kerta sydän valahtaa alemmas ja alemmas. Lopulta tulee aika (ehkä noin puolen vuode

 Nyt kun juhlakausi on ohi, on minulla alkanut totutteleminen uuteen arkeen. J on palannut Italiaan, minä taas muutin takaisin lapsuuden kotipaikkakunnalleni. Siitä on melkein yhdeksän vuotta, kun muutin täältä opiskelemaan. Tuntuu aika oudolta olla nyt takaisin, mutta myös ihanalta. Koti-ikävä silloin alussa oli melkoinen ja vannoin joskus vielä muuttavani tänne. Erikoista on kuitenkin se, että asun nyt yksin - ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen aina asunut joko solussa, kämppiksen tai J:n kanssa. Nyt takana ovat pari ensimmäistä yötä ja iltaa ihan yksinään uudessa asunnossa. Totuttelua on siis ollut, samoin puuhaa. Mehän myimme lähes kaiken omaisuutemme, kun muutimme Italiaan. Silti kyllä tuntui, että tavaraa on ihan liikaa! Mutta käytännössä kaikki, mitä omistin vielä hetki sitten, oli vaatteita, kirjoja ja vaelluskamani. Sattumoisin lähipiiriini osui samaan aikaan muutto, josta jäi paljon huonekaluja ja muuta käyttötavaraa yli (ainakin toistaiseksi, ne ovat minulla säilössä). Se h