Historiani kirjoittajana (Suotyttö ja rikostarina)
Tässä jatkoa nuoruusosiolle. En aio mennä kirjoittamiini käsiksiin syvälle, sillä olen esitellyt niitä jo aiemmin hieman ja lähiaikoina on tulossa myös postaus siitä, kuinka saan/olen saanut ideat tarinoihini. Enemmän haluan kertoa tässä prosessista ja siitä, kuinka suhtautumiseni kirjoittamiseen on muuttunut.
Taisin opiskella kolmatta vuotta, kun tajusin yhtäkkiä, että en enää kävellessäni seikkaile mielikuvitusmaailmoissa kuten aiemmin. Edelleen tykkäsin "kirjoittaa" päässäni pieniä tapahtumia ja keskusteluita, mutta ne olivat kaikki arkeen ja tuntemiini ihmisiin liittyviä. Lukeminenkin oli jäänyt vähemmälle (minun mittapuullani), kun opiskelut veivät ison ojan päivästä.
Säikähdin sitä. Oliko mielikuvitukseni kuolemassa? Se oli aina ollut jotakin, mistä olin ylpeä, ja nyt huomasin, etten enää käyttänyt sitä samalla tavalla kuin ennen. Minua myös edelleen mietitytti tulevaisuus ja se, olenko tehnyt oikean valinnan lähtiessäni tavoittelemaan ammattia, josta en ollut koskaan unelmoinut, vaan tehnyt päätöksen vain järkisyiden perusteella.
Päätin lähteä herättelemään kirjoitusharrastustani uudestaan. Osittain päätökseen vaikutti myös puolisoni, jonka kanssa olin alkanut seurustella ensimmäisenä opiskeluvuonna. Hän haaveili taiteilijan urasta ja taisi silloin juuri ilmoittautua jollekin maalauskurssille.
Niinpä minäkin ilmoittauduin työväenopiston fantasian ja scifin kirjoituskurssille (nykyään spefin kirjoituskurssi). Siellä tutustuin muihin kirjoittajiin ja pääsin mukaan kirjoituspiiriin, joka kokoontuu yhä kerran viikossa.
Taisin käydä kurssin kolme kertaa. Ensimmäisen kerran keväällä 2018, toisen samana syksynä ja sitten vielä keväällä 2019. Kurssilla opin kirjoittamisen taustalla olevasta tieteestä ja teoriasta ja sain aivan uuden palon harrastusta kohtaan, kun se minun looginen, sääntöjä ja opiskelua rakastava puoleni tuli mukaan. Aloinkin kurssin lisäksi lukea kirjoittamisesta paljon vapaa-ajallani, eniten varmaankin artikkeleita netistä, mutta myös kirjoja ja lisäksi katsoin Youtubesta opetusvideoita.
Kurssilla tavoitteena oli teorian ja lyhyiden kirjoitusharjoitusten lisäksi myös tehdä aina yksi isompi projekti, eli yleensä kurssinovelli, joka palautettiin muiden luettavaksi ja josta saatiin palautetta. Ensimmäisenä keväänä lähetin muille lukiossa kirjoittamani lyhyen novellin, sillä en saanut aikaiseksi mitään uutta. Edelleen jokin pieni ääni minussa hoki, että vaikka kuinka haaveilen kirjoittamisesta, minusta ei ole siihen ja ne tekstit, jotka olin saanut siihen mennessä aikaan, jäisivät ainoiksi.
Oli myös todella hermostuttavaa antaa muiden ihmisten lukea tekstejäni. Siihen mennessä ainoastaan opettajat olivat nähneet niitä sekä serkkuni, jonka kanssa olen todella läheinen. Poikkeus oli tietenkin tuo lukion kurssinovelli, ja siksi kai uskalsin aloittaa sillä.
Seuraavana syksynä kuitenkin tein aivan uuden novellin ja sain siitä hyvää palautetta, mutta moni sanoi, että se tuntui enemmän jonkin pitkän tarinan ensimmäiseltä luvulta kuin novellilta (tämä teksti päätyi myöhemmin osaksi Kolmea valtakuntaa). Jotenkin se rohkaisi minua ja päätin, että voisin kokeilla pitkänkin tekstin kirjoittamista.
Photo by Greg Rakozy on Unsplash
Syksyllä kävin Vapriikissa näyttelyssä, jossa kerrottiin rautakautisesta suomalaisesta kylästä. Minulle tuli mieleen, että olisi kiva kirjoittaa sellaiseen sijoittuva tarina.
Joululomalla, kun opiskelut taukosivat, päätin yrittää sitä. Lainasin kasan kirjoja kirjastosta ja aloin suunnitella. Tein taustatyötä noin kuukauden ja sitten tajusin, että minun pitäisi aloittaa kirjoittaminen. Ja niin, yhtenä päivänä istuin alas, ja vaikka minua pelotti ihan hirveästi, naputtelin ensimmäisen sanat word-tiedostoon. Tuntui, että se oli tulikokeeni. Joko pystyisin siihen tai en.
Noin kaksi viikkoa myöhemmin painoin viimeisen pisteen tarinaani. Siinä välissä en tehnyt muuta kuin kirjoitin. Hädin tuskin edes nukuin. Koulu oli jo alkanut ja samalla olimme siirtyneet luentosaleista käytännön opiskelujen pariin. En tiedä huomasiko kukaan opiskelukavereistani, mutta istuin koneella kaikki väliajat, mitä vain pystyin varastamaan itselleni, ja jätin myös lounaita väliin.
Kokemus oli aivan uskomaton. Minä ihan oikeasti tein sen. Ja koska se tapahtui niin nopeasti, olin aivan uppoutunut tarinaan, elin siinä ja hengitin sitä. Itkin ja nauroin hahmojen mukana. En kokenut missään vaiheessa mitään writer's blockia, enkä edes juuri miettinyt itse kirjoittamista, vaan sormeni vain liikkuivat näppäimistöllä, kun mieleni lenteli keskiaikaisessa fantasia-Suomessa (joo, rautakausi vaihtui keskiaikaan, kun siitä oli niin paljon helpompi löytää tietoa).
Mutta se myös söi kaiken luovan energiani. Sinä keväänä kurssilla oli teemana juuri pitkien tekstien kirjoittaminen ja palautin sinne synopsiksen tarinastani ja sain hyvää palautetta siitä. Minulla ei kuitenkaan ollut voimia miettiä sen editoimista, enkä oikein tiennyt, miten editointia edes tekisi.
Taisin tarttua tarinaan uudelleen vasta seuraavana jouluna. Päätin osallistua sillä WSOY:n kirjoituskilpailuun Tarinan viemää. Se oli hirveän pelottavaa, mutta ajattelin, että samahan se olisi kokeilla. En sijoittunut kilpailussa, mutta sen ansioista sain kipinän muokata tarinaa ja viedä sitä taas hieman eteenpäin. Aika hauskaa muuten, että sen voitti Marja Kangas ja olen nyt hänen vetämällään chick lit -kurssilla.
Tuona keväänä oli myös RIKOS 2019 kilpailu ja kokeilin onneani siinäkin. Siihen lähetettiin vain 100 liuskaa tekstiä ja sainkin silloin kirjoitettua rikostarinani noin puoleen väliin, mutta se ei inspiroinut niin paljoa kuin fantasia ja jäi sitten siihen. En kirjoittanut sitä samalla sekopäisyydellä kuin Suotyttöä, mutta aika nopeaan tahtiin kuitenkin. Käsittelimme myös kirjoituspiirissä noita tekstejäni ja sain niistä hyvää palautetta, mutta edelleen editointi takkusi.
Kesällä minulla oli aika huono fiilis kirjoittamisen suhteen, kun kilpailuissa ei ollut tullut menestystä enkä osannut korjata tarinoideni ongelmia. Sekin harmitti, että rikostarina jäi kesken. Ehkä minusta olikin vain sen yhden tarinan kirjoittamiseen ja se jäisi ainoakseni. Ehkä olin antanut kaiken luovuuteni ja minusta ei olisi enempään.
Nämä fiilikset palaavat aina jokaisen projektin välissä ja eri vaiheiden välissä samassa projektissakin. Minua pelottaa, että en enää osaakaan, että se maaginen "jokin" on kadonnut. Mutta koko ajan itseluottamukseni kasvaa ja ymmärrän aina vain paremmin sen, että ei ole olemassa sitä "jotakin", jonka kanssa jokainen kirjailija ja taiteilija ja muu luova henkilö on syntynyt, vaan sitä voi työstää. Tietenkin asiaan vaikuttavat jokaisen persoona, tausta ja varmasti ne synnynnäisetkin ominaisuudet, mutta loppujen lopuksi halu ja sisu ovat ne kaikista tärkeimmät asiat.
Ketään ei varmaan yllätä se, kuinka nämä tekstini aina venyvät. Huoh. Jatketaan taas joskus toiste.
-mariidah
Kommentit
Lähetä kommentti