Historiani kirjoittajana (Ilman tytär)
Kesällä 2019 olin sijaisena oman alani töissä. Palasin silloin myös kotipaikkakunnalleni, mikä oli aivan ihanaa. Kesä siis meni aika lailla muissa asioissa kuin kirjoittamisessa, vaikka serkkuni kanssa Herajärven kierrosta vaeltaessa taisimme höpöttää siitä ja tarinoistamme useiden kymmenien kilometrien ajan.
Sain kuitenkin sinä kesänä uuden idean, joka tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, kun olin suihkussa enkä edes yrittänyt miettiä kirjoittamista. Se jäi kutkuttelemaan sopivasti ja jäin pohtimaan, tulisiko siitä vielä jotakin.
Syksyllä päätin kokeilla, mitä tarinasta tulisi. Tällä kertaa ideoin paljon vähemmän aikaa kuin Suotyttöä ja rikostarinaa suunnitellessa, mikä taisi osittain johtua kokemuksesta, osittain siitä, että minun ei tarvinnut tehdä yhtä paljon taustatyötä, sillä keksin tällä kertaa aivan oman fantasiamaailmani ja mielikuvitukseni on aina juossut nopeasti.
Ja sitten tuli taas aika kirjoittaa. Tällä kertaa olin sekä peloissani että innoissani, sillä minulla oli jo enemmän luottamusta kykyihini. Kirjoitin tarinaa noin kuukauden ajan ja taas se vei kaikki ajatukseni ja vapaa-aikani. Sinä syksynä alkoi viimeinen opiskeluvuoteni ja taisinpa eräästä tärkeästä seremoniallisesta juhlastakin lähteä ajoissa kotiin, että pääsisin kirjoittamaan.
Olin tuossa vaiheessa jo kertonut läheisille kavereilleni kirjoittamisesta, mutta näyttänyt tekstejä vain kirjoituspiirilleni, serkulleni ja puolisolleni. Moni ei vaikuttanut kauhean kiinnostuneelta asiasta, mutta osa myös ilmoittautui koelukijaksi, mikä oli todella kivaa. Kuitenkin aika harva tiesi harrastuksestani tai varsinkaan kuinka tärkeä se oli minulle. Minua oikeastaan hävetti puhua siitä, mikä on kyllä ihan höpsöä, mutta ymmärrän kyllä edelleen miksi koin näin.
Energiani kuitenkin loppui kesken tarinan. Siitä jäi oikeastaan vain loppu puuttumaan. Osittain ehkä syynä oli vaativat opiskelut, osittain se, että olin päättänyt osallistua Nanowrimoon sinä vuonna ensimmäistä kertaa ja mietin, että jos jättäisinkin tarinan lopettamisen sinne. Kesken jääminen oli kuitenkin kolaus itsetunnolleni, ja mietinkin taas, jos en ikinä saisikaan mitään toista tarinaa valmiiksi. Olihan kirjoittamiseni siinä kohtaa vain tuollaisia satunnaisia purskahduksia, joita seurasi pitkä kuiva kausi, mutta nyt ymmärrän, että kirjoittamisaika lisääntyi koko ajan ja ei-kirjoittamisaika vähentyi. Ja koko ajan toki kävin kirjoituspiirini tapaamisissa juttelemassa kirjoittamisesta ja opiskelin sitä itsenäisesti vapaa-ajalla, sekä vedin myös ainejärjestömme näytelmäkerhon käsikirjoitusryhmää, mitä olin tehnyt aiemminkin.
Nanowrimoon lähdin hyvällä taistelumielellä serkkuni kanssa yhdessä, mutta samaan aikaan aloin tehdä myös oman alani ilta- ja viikonlopputöitä, jotka olivat todella kuluttavia, ja kirjoittaminen loppui ennen kuin edes alkoi kunnolla. Epävarmuus lisääntyi.
Sitten tuli vuosi 2020. Opiskelumme tulivat viimein päätökseensä ja lähdimme juhlistamaan sitä kurssimatkalle Etelä-Amerikkaan helmikuussa. Kun iso osa opiskelukavereista palasi Suomeen, minä jatkoin puolisoni ja parin kaverin kanssa Meksikoon. Ehdimme olla siellä neljä päivää, kun iso-C iski.
Se onkin aivan oma tarinansa ja teksti venyy uhkaavasti, joten hypätään suoraan siihen, kun onnistuimme pääsemään Suomeen ja jumahdimme kotiimme karanteenin merkeissä. Minulla oli edessäni reilu kuukausi, ennen kuin työt alkaisivat ja kaikki suunnitelmani olivat haihtuneet ilmaan.
Ensimmäiset pari viikkoa olivat aika kamalia. Tylsistyin nopeasti, eikä elämässä tuntunut olevan mitään merkitystä. Varmasti lähes kaikki kokivat tuona keväänä samankaltaisia tunteita, kun mihinkään ei päässyt.
On varmaan vähän klisee, että juuri silloin päätin palata luovan harrastukseni pariin. Kaivoin esiin Ilman tyttären ja luin sen läpi ensimmäistä kertaa. Hämmästyin, kuinka paljon pidin siitä! Viimeiset pari lukua aivan kirjoittivat itse itsensä parissa päivässä. Ja sitten päätinkin alkaa editoimaan ihan tosi tarkoituksella.
Se oli ensimmäinen oikea editointiprosessini. Päädyin myös vihdoin jakamaan tarinaani muillekin ystävilleni. Kirjoituspiiri oli tauolla, joten sieltä en saanut palautetta. Toukokuussa alkoivat työt ja muutimme myös uuteen kaupunkiin. Siihen liittyi paljon kriiseilyä ja identiteettini pohtimista. Kirjoittaminen piti minut järjissäni. Se tietenkin vei paljon energiaa ja koska käytin kaiken vapaa-aikani siihen, tuo kesä oli minulle pelkkää töissä tai kotona istumista. Olo oli aika ristiriitainen, sillä samaan aikaan olin alamaissa ja hyvin uupunut, mutta samaan aikaan innoissani ja tein sitä, mitä rakastin.
Kesän lopulla päätin, että koska en enää osannut editoida tarinaani pidemmälle, lähettäisin sen kustantamoihin. Voi luoja, että se oli jännittävää. Onneksi minulla oli silloin jo uusi idea, jota aloin saman tien työstää ja sainkin näin päästettyä Ilman tyttärestä irti ja vähän unohdettuakin sen seikkailemisen maailmalla. Usko menestykseen oli tuolloin kova, mutta toisaalta olin myös sen verran realistinen, että en ottanut hylsykirjeitä mitenkään raskaasti, kun niitä viimein tuli. Ja kun sain sen yhden ei-standardihylsyn, jossa kehuttiin kirjoittamistani, mutta pahoiteltiin, etteivät he julkaise toiseen maailmaan sijoittuvaa fantasiaa, olin onnellinen. Se riitti minulle siinä kohtaa, mutta tietenkin olin myös pettynyt. Hetken tauon jälkeen näin kuitenkin Ilman tyttären taas objektiivisemmin ja totesin, ettei se todellakaan ollut siinä vaiheessa, että haluaisin sitä julkaistavaksi, varsinkin, kun en edes ollut ehtinyt käyttämään sitä kirjoituspiirissäni.
Kirjoitan otsikkoon koko ajan kauhean optimistisena (Viime vuodet) ja sitten joudun toteamaan, että overwriter ei pääse pahoista tavoistaan koskaan eroon. Mutta ehkä seuraava osa olisi viimeinen?
-mariidah
Kommentit
Lähetä kommentti