Meidän 600-vuotias kummitusasuntomme Firenzessä

Asumme Firenzessä melko keskustassa 1400-luvulla rakennetussa talossa. Asunto ei onneksi ole aivan alkuperäisessä kunnossa, mutta historiaa on paljon nähtävissä ja aistittavissa yhä. Ylipäätään italialaiset asunnot poikkeavat paljon suomalaisista. Listaan nyt muutamia ihania ja kamalia yksityiskohtia kodistamme.

Ihanat katot

Tähän kiinnitin heti huomiota, kun astuin sisään ensimmäisen kerran. Se oli hassua, sillä emännöitsijämme vilkaisi ihmeissään ylös ja kun ihastelin niitä ääneen, hän totesi, että unohtaa aina kuinka ulkomaalaisille ne ovat niin oudot ja ettei hän edes huomaa niitä. Katot ovat siis korkealla ja ihanan tumman punaruskean puun väriset. Kattopalkit halkovat sitä sekä pituus- että leveyssuunnassa.

Välillä olen kyllä myös kironnut kattoja, sillä yläkerran naapureiden käveleminen kuuluu selvästi läpi.

Kaasuhella

Tähän meni hetki tottua, vaikka tiedostankin, että Suomessa moni pitää kaasua ylellisyytenä. Minua se hieman kammotti, sillä pelkäsin räjäyttäväni koko asunnon. Erittäin näppärä se on, helppo putsata, ja nopeasti lämpenevä!

Boileri

Toinen asia mitä olen pelännyt. Meillä on vielä vanhanaikainen, sekä kaasua että sähköä hyödyntävä boileri. Välillä se päättää lakata toimimasta, jolloin lämmintä vettä ei tule. Se ei myöskään toimi niin tehokkaasti, että molempia suihkuja voisi hyödyntää yhtä aikaa ilman, että lämpötila ja vedenpaine heittelevät paljon.

Vaaralliset portaat

Taas yksi asia, jonka olen pelännyt tappavan minut. Etenkin ykköskerroksesta meidän kerrokseemme (eli suomalaisittain kakkosesta kolmoseen) portaat ovat todella kapeat ja jyrkät ja askelmat pienet. Kantapäät raapiutuvat pakosti, jos ei astu niille vinottain.

Vanhanaikaiset lukot

Huoh. Ja vielä kerran huoh. Alusta asti olemme saaneet tapella näiden kanssa, etenkin alakerran oven. Aluksi se ei lukkiutunut kunnolla, vaan lukonkieli jäi aina oven sisään jumiin. Sitten se korjattiin ja vain pari päivää myöhemmin minun avaimeni jumittui lukon sisään. Lukkosepän piti uusia koko lukkosysteemi. Senkin jälkeen olen joutunut tappelemaan pari kertaa.

Kaunis asunto ja esineet

Meidän asuntommehan oli valmiiksi kalustettu, aina pienintä yksityiskohtaa myöten. Siitä kunnia kuuluu tietenkin vuokraisännällemme, mutta asunto on itsessäänkin todella kaunis. Etenkin keittiötä ja sen vanhanaikaista muotoilua rakastan. Pidän myös paljon siitä, että täällä on käytetty värejä, eikä kaikki ole vaaleaa. 

Terassi

En osaa kutsua sitä parvekkeeksi, vaikka kakkos(kolmos)kerroksessa olemmekin. Se on iso, aurinkoinen ja kerta kaikkiaan ihana. Toiseen suuntaan on näkymä Duomolle ja toiseen suuntaan naapuriemme puutarhoihin. Yksityisyyttä on kuitenkin riittävästi. Ainoa ongelma on tuo aurinkoisuus, sillä aiemmin siellä oli liiankin kuuma olla päivisin. Ja tietenkin ne saamarin hyttyset sitten illalla...

Ohuet ikkunat ja ovet

Tätä tulen varmaan kiroamaan vielä jatkossa, kun talvi saapuu. Jo nyt huomaa, että ne eristävät aika huonosti. Etenkin ääntä. Tälläkin hetkellä kuulen selvästi kirkonkellojen soivan (ja nehän soivat täällä ihan koko ajan). Onneksi meidän makuuhuoneemme on sisäpihan puolella, sillä vierashuoneessa kadun puolella meteli oli aiemmin kamala. Nyt illat ovat jo viilentyneet sen verran, että ihmiset ovat siirtyneet sisätiloihin viettämään niitä.

Kummitukset

Hmmm... Niin. Minussa on kaksi puolta: se tieteentekijä, joka järkeilee, ettei kummituksia ole olemassa, ja sitten on se kirjoittaja (joka täällä on enemmän vallalla), jonka mielikuvitus juoksee välillä turhankin vilkkaasti. 

Kaikki alkoi vitsistä. Niin ihanat kuin katot ovatkin, ne välillä tuprauttelevat purua pieniksi kasoiksi ympäriinsä. Tai en oikein tiedä mitä se on, aluksi luulin sen olevan hiekkaa ulkoa. Eikä katoissa näy mitään kohtia, mistä niitä tulisi. Kohdat myös vaihtelevat. Mutta joka tapauksessa, puhuimme niistä ektoplasmana, oman koirakummituksemme jättäminä kakkakasoina. Kun jonnekin oli ilmestynyt siivottavaa, totesimme että taas oli Nippe asialla (Nipen koko nimi on Nicodemus). 

En tiedä. Vietän täällä paljon aikaa yksin päivisin ja iltaisinkin. Ääniä kuuluu sekä ulkoa että naapureista. Välillä on vaikea hahmottaa, mistä ne oikein tulevat.

Ja sitten J heräsi yöllä unihalvaukseen. Hän sanoi tunteneensa koiran läsnäolon, kuinka se tuli huoneeseen ja hyppäsi sänkyymme. Hän ei kokenut sitä pelottavana vaan sanoi, että tulkitsi sen olleen hänen perheensä koira Suomesta, joka kävi unessa moikkaamassa häntä.

Minua kuitenkin mietityttää, oliko se jokin aivan muu.

Hui, okei, nyt onnistuin säikäyttämään itseni. Voisin varmaan ihastella tätä asuntoa loputtomiin ja keksiä kummitustarinoita, jotka eivät varmaan pelota ketään muuta kuin minua, mutta parempi lopettaa ajoissa.

-mariidah