(Kirjoitus)Kuulumisia
Blogi oli tällä viikolla hieman hiljaisempi, sillä meillä oli ensimmäinen vieraamme Suomesta! Ai että oli ihanaa syödä taas salmiakkia. Sain tuliaiseksi myös ruisjauhoja, mitkä olivat aiheuttaneet hämmennystä turvatarkastuksessa. Nyt pääsee kuitenkin leipomaan karjalanpiirakoita!
Ja ihana oli tietenkin nähdä myös mahtavaa ystävääni pitkästä aikaa. Koko viikko tuntui siltä kuin olisi ollut lomalla, kun en kirjoitellut tai tehnyt somejuttujakaan juurikaan. Sen sijaan teimme päiväreissuja, tutkimme Firenzeä ja söimme hyvin. Kävimme Luccassa ja San Gimignanossa, joita molempia voin suositella erittäin lämpimästi. Ja jos joskus päädyt San Gimignanoon ja pidät viineistä, on viininmaistelu aivan must!
Kielikoulua on vielä viikko jäljellä ja sitten pääsee keskittymään kirjoittamiseen, eli juuri sopivasti silloin, kun Nanowrimo alkaa. Nyt viikon tauon jälkeen aivan kihisen odotuksesta, että pääsee taas kirjoittamaan!
Toinen syy siihen on Virtuaalinen kirjoittaja -tapahtuma, joka oli aivan mahtava! Minua jännitti kyllä ihan todella paljon, mutta live meni lopulta mielestäni hyvin. Pääsin myös seuraamaan monia muita kiinnostavia esityksiä, niin kirjoittajilta kuin muiltakin. Parasta oli se, että tutustuin moneen mahtavaan tyyppiin, joiden kanssa voin höpötellä kirjoittamisesta. Ehkä J ei nyt jatkossa kuormitu selityksistäni yhtä paljoa, kun minulla on muita kanavia, minne sitä purkaa.
Kolmen valtakunnan editointikierroksen to-do-lista on taas tyhjentynyt, mutta huomenissa odottaa jo uusi kierros palautteita. Tänä viikonloppuna olen kuitenkin saanut keskittyä aivan uuden tarinan suunnitteluun, eli kyse on siis siitä Nanowrimo-tarinastani. On aivan ihmeellistä, kuinka vielä perjantaina minulla oli vain hämärä ajatus päähenkilöistä ja maailmasta ja nyt kaikki on herännyt mielessäni eloon. Juuri äsken sain viimeisetkin palaset pääjuonesta kohdalleen, tai vähintäänkin selville, jos en nyt ihan oikealle paikalleen. Muistui taas mieleeni, kuinka paljon rakastan suunnittelua! Se on niin maaginen kokemus ja tarina on silloin jotenkin "puhtaimmillaan", kun se hohtaa kirkkaana mielessäni. Kirjoittaessa se sitten muuttuu todellisuudeksi ja vaikka siihen liittyy aivan oman kaltaista taikuutta, tulee esiin pakosti kaikenlaisia virheitä ja ongelmia, joita pääsee korjaamaan vasta editoidessa. Mutta nyt se on vielä puhdas ja viaton ja kaikki tuntuu mahdolliselta.
Onko muilla aina uutta tarinaa suunnitellessa sellainen olo, että jes, tämä on aivan mahtava, ja että kaikki mitä siihen mennessä on tullut kirjoitettua, ei tule lähellekään tätä? Jotenkin editoidessa ja projektien välissä minusta tuntuu, että olen nyt tehnyt parhaimpani, enkä enää varmaan ikinä pysty tekemään tätä uudelleen, en enää ikinä keksi hyvää ideaa tai saa sitä kehiteltyä tai saati sitten kirjoitettua, mutta olen (ainakin tähän mennessä ollut) aina väärässä. Ja sitten siihen uuteen tarinaan rakastuu aivan täysiä. En tietenkään miten ylenkatso vanhoja, jokainen niistä on minulle rakas, mutta tulee vain olo, että nyt olen vihdoin osunut siihen kultasuoneen ja aiemmin olen vain luullut niin.
Ehkä se on jotakin psykologista, että voisi keskittyä kunnolla uuteen? Minulle se on ainakin erittäin tarpeellista, jo niiden muidenkin tarinoiden kannalta, että saa otettua kunnon pesäeron niihin. Nimittäin sitten, kun palaan editoimaan niitä, pystyn olemaan ihan eri tavalla objektiivinen, jos olen välissä kirjoittanut jo jotakin muuta. Johtunee toki myös siitä, että jokainen projekti aina opettaa uutta ja kehittää taitoja, joten editointikin sujuu paremmin.
Nyt joka tapauksessa leijailen ihan pilvissä, niin hyvin tämä viikonloppu on mennyt. Aina välillä on meinannut iskeä epätoivo, mutta sitten taas jokin uusi palanen on suostunut näyttäytymään minulle. Stephen King taisi olla se, joka joskus vertasi kirjoittamista fossiilin esiin kaivamiseen: aluksi voi hahmottaa muodon, mutta sitten kärsivällisesti harjaamalla yksityiskohdat paljastuvat. Ja vaikka aluksi koko fossiilia ei voinut edes nähdä, siellä se on koko ajan ollut, vain odottamassa löytäjäänsä. Siltä juuri minusta ideoidessa ja kirjoittaessa tuntuu, että tarina on jo kokonaisuudessaan olemassa jossakin, kenties leijumassa eetterissä tai sitten temppuileva muusani piilottelee sitä, ja suostuu näyttämään minulla vilahduksia vain sieltä täältä. Usein ongelmakohdat ratkeavat lopulta aivan itsestään ja ratkaisu voi olla jossain aiemmin keksimässäni, silloin mitättömältä tuntuneessa yksityiskohdassa. Silloin muusani aina kommentoi alentuvalla äänellään "Miten et muka huomannut tuota aiemmin, pöljä?".
Vielä kuitenkin viikko, ennen kuin pääsee kirjoittamaan! Hirveästi tekisi mieli huijata ja aloittaa jo vähän, mutta oikeasti hommaa kyllä vielä riittää, pitää tehdä taustatutkimusta, keksiä nimiä (mulle aina vaikeeta...) ja siirtää muistiinpanoja koneelle (ja ylipäätään selventää niitä). Ja sitten on tietenkin vielä Kolmen valtakunnan editointi. Palautus mestarikurssille (ja kustannustoimittajalle!) lähestyy uhkaavasti.
Toivottavasti kaikilla muillakin kirjoittaminen tai Nanowrimoon valmistautuminen sujuu hyvin!
-mariidah
Kommentit
Lähetä kommentti