Kun usko loppuu...
Blogi on ollut aika hiljaa alkuviikon. Toki noita Lahon suunnittelupostauksia tipahteli sellaisella syötöllä, että varmaa kaikki tarvitsevat minusta taukoa, niin minäkin.
Instagramissa minua seuraavat tietävätkin, että fiilikset ovat olleet huonot. Alamäki alkoi, kun Lahon kanssa tuli pieni töyssy, johon jumahdin. Käytin monta päivää sen pohtimiseen, aloin kyseenalaistaa koko tarinaa, aina alkaen juonesta, päähenkilöstä, rakenteesta ja maailmanrakennuksesta. En yhtään tiennyt mitä tehdä. En tunnistanut, oliko joku asia oikeasti ongelma vai ei. En tiennyt, mihin polulle lähteä.
Minulla ei ole ennen ollut sellaista oloa tarinan kanssa, ei ainakaan kirjoitusvaiheessa eikä kyllä editoidessakaan näin vahvana. Yleensä tiedän, mikä on oikea suunta. Aina en löydä sitä heti, mutta kun näen sen, tunnistan sen kyllä.
Nyt olen ollut eksyksissä. Jos minusta on tuntunut joltakin, olen heti kyseenalaistanut sen. En ole luottanut omiin päätöksiini, en nyt, enkä aiemmin suunnittelussa tehtyihin. Tuntuu, että vaihtoehtoja on vain niin paljon, niin monta erilaista suuntaa tarinalle, niin monta eri tarinaa, että hukun niihin enkä tiedä minkä valita. Lamaannun.
Lopulta monien eri kaavioiden, useiden pyörryttyjen päätösten ja kolmen päivän pohdinnan jälkeen päädyin kuitenkin vain jatkamaan siitä mihin jäin, omalla vanhalla suunnitelmallani, sillä totesin, etten pysty siihen, että muuttaisin tarinan alun "päässäni" ja jatkaisin vain uuden kuvitellun pohjalta ja korjaisin myöhemmin. Yritin siis käydä jo nyt korjaamassa, mutta aloin aina kyseenalaistaa, muuttuuko tarina edes paremmaksi niin vai oliko alkuperäinen ajatus parempi. Niinpä ajattelin, että jos nyt vain kirjoitan tämän jollakin tapaa loppuun, on paljon helpompi muokata sitä myöhemmin.
Eikä siinä mitään. Kirjoitin jumikohdan yli parempaan kohtaan tarinaa, jossa olen taas selvemmillä vesillä.
Silti fiilikset vain jatkoivat laskuaan huipentuen todella mustaksi hetkeksi, josta onneksi kipusin ystävien, puolison ja kirjoituskavereiden avulla ylös.
Tajusinkin selvästi sen, mitä olin jo aavistellut. Eli että tässä ei missään vaiheessa ollut oikeasti kyse Lahosta tai sen ongelmista. Ne olivat vain viimeinen tönäisy, joka sai minut suistumaan yli laidan.
Eli kaikki tämä on ollut tuloillaan jo monta monta viikkoa. Moni asia on ollut mukana vaikuttamassa ja kaikkia en julkisesti halua avata. Syitä ovat kuitenkin mm. hylsyt, sekä negatiiviset että positiiviset palautteet (kumma kuinka kehut ja kannustus voivat tuoda paineita), väsähtäminen, koti-ikävä, kaverien kaipuu, "ovi auki" -kirjoittaminen, Youtube, kirja-arvostelujen ja -analyysien lukeminen, samoin kuin nettikeskustelujen ja -kohujen. On varmasti myös monta muutakin syytä, jota en tiedosta.
Yksi paha on kyllä nuo kaikki Youtuben ja muiden sivustojen analyysit ja arviot. En suosittele niitä kenellekään kirjoitusvaiheessa, enkä myöskään esim. kirjoitusvinkkien lukemista. Silloin on parasta laittaa se ovi kiinni ja vain keskittyä uppoamaan omaan tarinaansa ja rakastumaan siihen. Minun itsevarmuuttani ainakin on syönyt pari youtubettajaa, joiden videoihin olen ollut ihan koukussa ja jotka hyvinkin ärhäköin sanankääntein analysoivat kirjoja ja tarinoita. Ne ovat kyllä mielenkiintoisia ja opettavaisia, mutta valitettavasti kääntyivät nyt siitä siihen, että kyseenalaistin vain omia tarinoitani. Mielikuvitukseni tuotti myös kauhuskenaarioita siitä, kuinka joskus julkaisisin jotain ja se johtaisi surkeisiin arvosteluihin ja inhoon ja pilkkaamiseen, mitä monet Authortuben kirjailijat ovat saaneet osakseen, kun ovat "kehdanneet" jakaa kirjoitusvinkkejä ja kuitenkin kirjoittaneet epätäydellisen kirjan.
Haluan tässä kohtaa korostaa taas, että minä en todellakaan ole mikään asiantuntija kirjoittamisessa vaan harjoittelen sitä vasta itsekin. Suurin osa vinkeistäni tulee lähteistä, joiden takana on paljon taitavampia ihmisiä. Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että aina on helpompi sanoa, kuinka pitäisi tehdä, kuin tehdä se. Eli rikon itsekin jatkuvasti omia vinkkejäni vastaan ja pyristelen niiden noudattamisessa. Toisaalta joskus rikon niitä ihan tahallaan, sillä mikään kirjoittamisessa ei ole mustavalkoista (paitsi ne se itse kirjoittaminen aika usein...).
Pari isompaakin syytä on, jotka ovat tämän luisun laittaneet alulle ja joista luulin päässeeni yli ja jotka edelleenkin järjen tasolla ymmärrän hölmöiksi syiksi mennä tolaltaan, mutta tunnetasolla ne ovat näköjään vaikuttaneet minuun enemmän kuin arvasinkaan. Mutta ne ovat sen verran henkilökohtaisia ja liittyvät myös muihin, joten en aio avata niitä täällä.
Joka tapauksessa oloni on tosi outo. Onhan huonoja päiviä ja epävarmuuden hetkiä aina ollut kirjoittajanurallani, mutta ei ikinä näin pahaa ja pitkään kestävää. Tämä myös iski jotenkin todella yllättäen, fiilikset vielä viikko sitten olivat todella hyvät ja luottavaiset tarinan kanssa ja olin aivan korviani myöten rakastunut siihen ja hahmoihini. Edelleen olen, mutta mojo on kadoksissa. Kaikki itsevarmuus ja ilo kirjoittamisesta on kadoksissa.
Välissä oli kyllä parempi hetki, kun kirjoitin novellin J. H. Erkon kirjoituskilpailuun (huom! Vielä ehtii osallistua!). Se, että sai jotain kirjoitettua loppuun, kokeili vähän taitojaan ja teki jotain uutta nosti itsevarmuutta paljon. Mutta kai se on jotenkin herkillä nyt, kun seuraavana aamuna taas kadotin sen.
Päätinkin pitää nyt suosiolla tauon. Se oli muutenkin tuloillaan, sillä J:llä on lomaa koulusta nyt seuraavat kaksi viikkoa ja lähdemme käymään Etelä-Italiassa. Olin jo päättänyt, että silloin pitäisin lomaa Lahon kirjoittamisesta, joten nyt aloitan siis vain hieman etuajassa. Katson sitten loman jälkeen, mitkä ovat fiilikset. Voi olla, että tarvitsen pidemmänkin tauon siitä nähdäkseni sen taas selkeästi ja editoin välissä vähän muita tekstejä. Tai sitten hion suunnitelmiani lisää. Tai ehkä kaikki hoituisikin pienellä irtiotolla. Saa nähdä.
Joka tapauksessa olen pitänyt kirjoituspäiväkirjaa ja jossain vaiheessa sitä saatan julkaistakin täällä, mutta voi olla, että vasta kirjoitusprosessin päätyttyä. Niin tärkeää kuin minusta on jakaa näitä jumeja, surkeita hetkiä ja myös niitä epäonnistumisia, mitä kirjoittajan elämässä tulee vastaan, on tuo "ovi auki"-kirjoittaminen todella vaikeaa. Se tuo paineita ihan eri tavalla ja jotenkin saa minut miettimään koko ajan, että "mitähän se ja se sanoisi tästä". Yleensä kirjoitan vain itselleni ja hahmoilleni ja mietin vasta editoidessa muita.
Sekin on tavallista, että jotkut projektit jäävät pitkäksi aikaa pöytälaatikkoon lepäämään ja jotkut eivät ikinä nouse sieltä. Esim. toisen romaanikäsikirjoitukseni Ilman tyttären kanssa kirjoitin lopun vasta puoli vuotta myöhemmin. Vesi välissämme nykyaikaosuus taas kirjoitettiin vuosi sitten huhtikuussa, mutta historiaosuus paria ensimmäistä lukua lukuun ottamatta vasta syys-lokakuussa. Vaikka uskonkin, että usein jumeihin paras lääke on vain jatkaa kirjoittamista ja puskea niistä yli, niin jos fiilikset silti ovat alhaalla eikä innostusta tarinaan löydy, kannattaa pitää tauko. Vesi välissämme tuntui minusta ihan kuralta koko kesän ajan, mutta kun syksyllä palasin sen pariin, yllätyin kuinka se ei ollutkaan niin surkea ja löysin innostuksen taas ihan uudelleen.
Authortuben Abbie Emmons sanoikin kivasti yhdellä videollaan, että joskus "täytyy jahdata perhosia". Toki Loistava uusi kirjaidea -syndrooma on olemassa, eli että kirjoittaessa ruoho tuntuu usein vihreämmältä uuden idean puolella, mutta joskus niitä perhosia on vain jahdattava. Nyt minusta ainakin tuntuu siltä, että vaikka olo on jo hieman parempi, keikun yhä epävakaalla alustalla ja tarvitsen jotakin ihanaa ja helppoa elämääni. Niin kirjoittamisen kuin muunkin osalta.
Blogissakin siis saattaa olla nyt välillä hiljaisempaa, samoin kuin somessa, sillä keskityn tekemään asioita, joista nautin ja postaan vain silloin kuin se huvittaa.
-mariidah
Kommentit
Lähetä kommentti