Unelmia kustannussopimuksesta ja jostain ihan muustakin
Nyt kun olen kertonut ylevästi siitä, kuinka kirjoittajan elämässä on paljon muutakin kuin kustannussopimus, voinkin hetkeksi heittää kaiken tuollaisen syvällisyyden ja järkevyyden nurkkaan ja valittaa tuskaani.
Tai... Sanotaan nyt vielä kerran. Kustannussopimus ei ole asia, johon kaikki kirjoittajat edes pyrkivät. Voi onnistua ja olla hyvä kirjoittaja ilman sitä. Se ei ole mikään tae onnesta tai menestymisestä tai seuraavasta sopimuksesta tai edes kirjailijan urasta.
Mutta herranen aika, onhan se nyt aika iso unelma meistä monelle! Joten voidaanko hetki puhua siitä?
Joskus tuntuu, että jos vain saisin kustannussopimuksen, se olisi elämäni onnellisin päivä (tiedän ettei oikeasti xD).
Viime aikoina (ja sitä ennenkin aika usein) olen aina iltaisin valojen sammuttamisen jälkeen miettinyt, miltä tuntuisi saada kustannussopimus. Mietin erilaisia tapoja, joilla voisin saada sen tietää, erilaisia polkuja siihen, omia mahdollisia reaktioitani, mitä tekisin seuraavaksi, kuinka kertoisin kellekin, millaisen somepäivityksen tekisin, mitä siitä seuraisi, aina vain eteenpäin päätyen Netflix-sopimukseen ja kirjallisuuden Nobeliin ja Kuuhun pystytettyyn patsaaseen.
Pakko sanoa että aivojeni pessimistinen ja realistinen puoli kyllä puuttuvat usein aika nopeasti kuvitelmiin ja heittävät kaikenlaisia vaihtoehtoisia, paljon tylsemmin päätyviä polkuja eteen. Joskus nuorena kirjoittajana osasin oikeasti haaveilla maailmanvalloituksesta, nykyään villein kuvitelma, joka pysyy kasassa kymmenen sekuntia kauemmin taitaa olla sellainen, jossa saan neljän kuukauden apurahan ja voin ottaa sen verran vapaata palkkatyöstä kirjoittamiseen.
Joskus ihan säikähdän, miten paljon haluan kustannussopimusta. Tuon unelman voimakkuus nimittäin vaihtelee. Nuorena se oli vain kaukainen, aika hämärä haavekuva, eikä varmaan sisältänyt edes tuota sanaa, liekö tiesin minkään sopimuksen olemassa olosta. Halusin vain kirjailijaksi, mutta en tiennyt mitä se tarkoitti enkä edes miettinyt sitä kauhean usein. Oli monta muutakin kilpailevaa unelmaa (mestarikokkia minusta ei valitettavasti tullut). Mutta kun kirjoitin ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni, unelma syöksyi huomattavasti lähemmäs, aivan kosketusetäisyydelle ja jossakin vaiheessa huomaamattani ryömi sisääni kuin Animorphsien yeerk ja otti minut valtaani.
Onneksi aina välillä se hellittää otettaan. Esimerkiksi vielä syksyllä en niin miettinyt asiaa, toki aina välillä, mutta enemmän unelmaa oli se, että sai kirjoittaa joka päivä ja uppoutua rakastamaani harrastukseen ihan kunnolla. Lehtihaastattelussanikin tästä kysyttiin ja silloin puhuimme myös kustannussopimuksen huonoista puolista. Sopimuksen jälkeinen aika on nimittäin suuri tuntematon ja pahimmillaan se voisi vaikuttaa kirjoittamiseen, kun tietäisi, että joku vielä joskus lukee tarinani.
Mutta nyt, kun jopa kaksi käsistäni on kustantamokierroksella, ei tuo unelma jätä rauhaan. Itse asiassa alan jopa vähän ärsyyntymään siihen!
Unelma oli suloinen ja täynnä mahdollisuuksia ehkä noin parin viikon ajan käsiksen lähettämisestä. Nyt laskeskelen säännöllisesti päiviä, jonka käsikset ovat olleet maailmalla ja tuskailen, miksi vastauksia ei kuulu. Melkein vain toivon, että alkaisi jo napsahdella niitä hylsyjä, että voisin laittaa unelman tältä erää syrjään ja keskittyä tämän hetkiseen projekteihin, jotka ovat aivan kaapanneet sydämeni.
Nuo lauseet vihjaavatkin siihen, mitä oikeastaan halusin sanoa tällä kirjoituksella (paitsi myös sen että joskus kustannussopimusta haluaa niin paljon että se ihan pakahduttaa ja se on ok! Ja että on myös ok unelmoida isosti ja heittäytyä kuvitelmien vietäväksi, kunhan aina välillä käy kurkistamassa maanpinnalla, miltä siellä näyttää - mistä sitä tietää jos joku olisi pystyttänyt huomaamattasi sen patsaan sinne). Nimittäin erittäin harvoin villeimmissäkään kuvitelmissani minä olen se, joka loistaa valokeilassa. Toki haluan nimittää itseäni kirjailijaksi, mutta isoin syy sille, miksi haluan kustannussopimuksen, ovat tarinani. Ja tarkemmin vielä hahmoni. Niinpä unelma on aina projektikohtainen.
En halua kuuhun omaa patsastani vaan hahmojeni patsaat. Haluaisin niin kovasti tönäistä heidät ulos ovesta ja nähdä heidän menestyvän. Minusta tuntuu, että olen sen heille velkaa. Sydämeni särkyy hylsyjen tullessa, ei siksi että ajattelisin olevani itse huono (no okei, välillä), vaan koska silloin tuntuu siltä, että joku sanoisi hahmoilleni, etteivät he riitä, vaikka tiedän heidän olevan ihmeellisiä, ainakin minulle. Jos minä rakastan heitä näin paljon, niin luulen että maailmassa on muitakin, jotka voisivat pitää heistä. Eivät ehkä tällä sokealla, äidillisellä tavalla, mutta silleen normaalimmin.
Siksi tässä yksi päivä teinkin päätöksen, joka toi kaivatun rauhan siihen pakonomaiseen unelmointiin. Olen usein pohtinut, että mitä sitten jos ei. Jos ei tule kustannussopimusta, ei millekään tarinalle, ei koskaan. Etsinkö kaikista pienimmätkin pienkustantajat, joille vielä lähettää käsis, julkaisenko oma- tai palvelukustanteen? Koska haaveeni on aina ollut se, että saisin tarinani jonnekin, missä mahdollisimman monella olisi helposti pääsy siihen, niin jotenkin nuo vaihtoehdot eivät ole tuntuneet omilta. Täytyy toki sanoa, etten niin tarkasti tiedä pienkustantamis- ja omakustantamisasioista, joten ennen lopullista päätöstä aion vielä tutustua niihin tarkemmin.
Mutta olen jokin aika sitten saanut uuden tuttavuuden, nimittäin Wattpadin. Siellä kuka tahansa voi ilmaiseksi lukea tarinoita. Joillakin suomalaisillakin tarinoilla on satojatuhansia lukukertoja. Kun mieleeni tuli, että voisin julkaista tarinani siellä, se tuntui heti oikealta. Etenkin nuortentarinoideni kohdalla, sillä siten tavoittaisi potentiaalisesti paljon nuoria eikä edes maksullisuus olisi rajoittamassa heitä, jos he kiinnostuisivat tarinastani. Minua ei nimittäin yhtään harmittaisi julkaista nimimerkillä tai antaa tarinani ilmaiseksi luettavaksi.
En siis aio vielä tehdä niin, vaan kokeilen nyt ensin tämän perinteisemmän tavan, koska kirjailijuus on kuitenkin osa sitä haavettani. Ja toki aion punnita kaikki muutkin vaihtoehdot tarkkaan, jos tähän tilanteeseen päädytään, sillä on monia indiekirjailijoita, joita ihailen paljon. Olen vaan aika laiska, enkä usko että minusta olisi sellaiseen ahkeruuteen kuin heistä.
Olenkin tällä hetkellä todella hyvässä paikassa henkisesti, kun jotenkin tiedostin tämän vaihtoehdon ja tajusin, kuinka hyvin se minulle sopisi. Jatkan edelleen unelmointia kustannussopimuksesta, koska olisihan se nyt niin pirun hienoa, mutta aika näyttää. Pääasia on muistaa, että elän jo tällä hetkellä unelmaani, eli kirjoittaminen sujuu, hahmot ovat rakkaita ja minulla on aikaa heidän kanssaan seikkailemiseen.
Jonkun toisen kirjoittajan unelmat näyttävät varmasti erilaisilta ja jollekin ajatus Wattpadista voi olla kaamea. Se on täysin ok! Kunhan vain jatkatte unelmointia. Ja muistakaa, että unelmat saavat myös muuttua.
-mariidah
Kommentit
Lähetä kommentti