Miksi minä olen suunnittelija?
Kirjoittajat jaetaan usein kahteen ryhmään: suunnittelijoihin ja löytöretkeilijöihin tai englanniksi plottereihin ja pantsereihin. Myös muita termejä löytyy, esim. arkkitehti ja puutarhuri. Idea on kuitenkin se, että osa suunnittelee tarinansa ensin, kun taas osa syöksyy suoraan kirjoittamaan.
Todellisuudessahan tämä ei ole näin yksinkertaista. Uskoisin, että suurin osa ihmisistä on jotakin ääripäiden väliltä ja työskentelytavat muuttuvat ja vaihtelevat myös projektista toiseen.
Itse olen suunnittelija. Ajattelen monesti, etten ole kauhean äärimmäinen suunnittelija, vaan että suunnittelen vain vähän, mutta veikkaanpa että monelle pantserille vaikutan erittäin tarkalta plotterilta.
Olen kokeillut eri tapoja, olen yrittänyt pantsata. Teininä se oli ainoa tapa jonka tiesin. En ikinä saanut mitään kirjoitettua loppuun. Kolmen valtakunnan kanssa yritin rajoittaa suunnittelun minimiin, tiesin vain epämääräisesti hahmot ja juonen tärkeimmät pisteet. Ei tullut mitään. Se oli tosin täysin väärä projekti kokeilla pantsata, onhan se laajin tähän asti kirjoittamistani, vieläpä neljällä näkökulmahahmolla.
Suunnitteluunkin on liittynyt kuitenkin ongelmia, enkä aivan kokenut löytäneeni oikeaa tapaa siihen. Pihlajapalatsin kanssa aikataulut pakottivat minut pitämään suunnittelun neljässä päivässä ja kävikin niin, että jatkoin sitä kirjoittamisen ohella, eli suunnittelin tarkemmat yksityiskohdat, kuten hahmokuvaukset, sitä mukaa, kun he tulivat mukaan tarinaan. Se osoittautui minulle toimivaksi.
Avaan myöhemmin tarkemmin omia suunnittelumetodejani. Tässä haluan kuitenkin puhua siitä, miksi suunnitteleminen toimii minulle.
Miksi suunnittelen tarinani ennen kirjoittamista?
Yksinkertaisesti siksi, että minun on pakko. Pantsaaminen ei lukuisista yrityksistä huolimatta toimi minulle.
Minun mieleni ei osaa nyhjäistä tyhjästä, vaan innostuu jo olemassa olevasta. Suunnittelu on oikeastaan minulle enemmän inspiraation hakemista ja siihen uppoutumista ilman rajoitteita. En osaa miettiä yhtä oleellista asiaa kerralla ja ratkaista asioita sitä mukaa kuin pitäisi (jos lähtisin kirjoittamaan, minun pitäisi aina ratkaista se käsillä oleva ongelma, eli mitä kirjoittaa seuraavaksi).
Olen pitänyt itseäni järjestelmällisenä ja organisoituna kirjoittajana, kirjoitan esim. aina kronologisesti. Mutta ehkä olenkin poukkoileva ja epäkronologinen, ainakin luovuuden suhteen. Se poukkoilu vain tapahtuu suunnitteluvaiheessa. Käyn tökkimässä tuota, palaan toiseen asiaan, sitten tuonne, ahaa se ratkaisikin sen yhden kohdan, mutta mitenkäs loppu, mitenkäs tämän kulttuurin uskonto, ja muuttaako se nyt loppua. Minulla on mielessäni sellainen kauhean reikäinen, kolmiulotteinen hirviönkuvatus, jota pyörittelen ja tarkastelen eri kulmista ja sörkin ja tilkitsen sieltä täältä. En yleensä osaa vastata yhteen kysymykseen kuten "mitä tapahtuu seuraavaksi" tai "miksi tämä tekee noin" tai "mitä tämä merkitsee" ennen kuin olen vastaillut joihinkin ihan muihin, epäolennaisiin asioihin ja harhaillut poluilla, jotka eivät johda mihinkään.
Kun inspiraatio iskee, ajatukseni myös pyörivät vinhaa vauhtia. Suunnitellessa voin antaa niiden lentää, käydä koko tarinan minuuteissa läpi. Kirjoittaminen on miljoonakertaa hitaampaa, vaikka kuinka takoisi näppäimistöä. Se vangitsee mieleni siihen hetkeen, niihin sanoihin. En koe sitä siis huonona, hetkessä eläminen hahmojen kanssa ja tarinaan uppoaminen on aivan ihana tunne. Mutta niin on myös se, kun koko tarina rakentuu päässäni pikakelauksella ja avautuu silmien eteen kokonaisena.
Suunnittelijuus johtuu varmasti myös siitä, että en siedä epävarmuutta kirjoittaessa. Se vie minulta luovuuden ja jähmettää minut. Se vie kirjoittamisesta nautinnon, flown, rullauksen.
Olen kuullut, että joillekin taas suunnitteleminen tekee tuon. Että kun on kertonut tarinan kerran itselleen, ei siihen enää tee mieli palata, ei kiinnosta kirjottaa sitä. En yhtään ymmärrä tätä, minulle tilanne on täysin päinvastainen. Ja sitä paitsi, eivätkö pantserit koskaan lue uudestaan jotakin hyvää kirjaa tai katso elokuvaa toista kertaa?
Suunnitelma on minulle pikemminkin sitä, että olen kuullut tarinasta. Vähän niin kuin joku olisi kertonut minulle tutustaan ja olen sen perusteella muodostanut mielikuvan. Ei se estä minua haluamasta silti tutustua häneen ja muodostamasta uutta, todellisempaa kuvaa. Yllätyksiä riittää silti ja jopa värisen innostuksesta, kun tiedän, mitä mahtavaa on luvassa enkä malta odottaa nähdäkseni, miten se tapahtuu. Harvoin tiedänkään tuota miten, ainoastaan mitä. Siitä se taika minulle syntyy.
Matka kartan kanssa vai löytöretkeilyä?
Kun olin ensimmäistä kertaa Roomassa teininä, en ollut tutkinut matkakohdetta lainkaan etukäteen. Toki tiesin kaikenlaista siitä, mutta loppujen lopuksi en mitään merkittävää, vain sellaista yleissivistystä. Niinpä en tiennyt, mihin halusin mennä. Missasin monia mielenkiintoisia paikkoja. Kun näin jotakin siistiä, en tiennyt sen merkitystä. Kaikki ottivat kuvia jostakin patsaasta, ja mietin, että tuo on varmasti tosi tärkeä ja sillä on jokin kuuluisa tekijä ja mielenkiintoinen historia, tajusin jopa nähneeni sen ehkä joskus historiankirjassa, mutta koska en tiennyt mikä se oli, se ei jaksanut kiinnostaa minua. Se oli vain patsas.
Kun kävimme Vatikaanissa, innostuin vähän enemmän, sillä olin lukenut Enkelit ja demonit -kirjan. "Ei vitsit, tuo on se suihkulähde, tuo on se kirkko, sen alla on ne haudat ja siellä tapahtui niin ja niin!" Olisin halunnut nähdä Sikstuksen kappelin ja tunnetun kattofreskon, mutta en tiennyt miten sinne pääsisi, joten se jäi näkemättä (tuolloin ei ollut älypuhelinta vielä ja olin niin ujo, etten uskaltanut mennä kysymään pelottavan näköisiltä vartijoilta. Ja ainakin nykyisin sinne pitää ostaa liput etukäteen). Se harmitti tosi paljon.
Päätin tuon reissun jälkeen, että siitä eteenpäin tekisin taustatyötä ja suunnittelisin matkaani aina ennen lähtöä.
Joku ajattelee nyt ihan varmasti, että hän ainakin mieluummin matkustaa vain jonnekin ja selvittää paikanpäällä asiat ja harhailee ympäriinsä ja törmää yllätyksiin ja jänniin seikkailuihin. Siitä vain. Ehkä te olette pantsereita.
Minäkin tykkään siitä, että reissuilla on yllätyksiä ja kiertoteitä. En vain koe, että taustatyön tekeminen ja suunnittelu pilaisi mahdollisuuksia siihen. Nykyisin luen kohdemaasta ennen reissua, sen kulttuurista, historiasta, tavoista ja kielestä. Listaan ylös ruokia, joita haluaisin maistaa ja paikkoja, joissa käydä. Kaikki se piirtää minulle kuvan paikasta ja sen uniikeista piirteistä ja innostun vain entistä enemmän matkasta.
Kun olen kohteessa, en halua tuhlata aikaani siihen, että selvittelen, kuinka päästä paikasta A paikkaan B tai vielä pahempaa, että valitsen vain ensimmäisen vaihtoehdon, joka osoittautuu vääräksi ja päädyn maksamaan sikana tai joudun huijatuksi tai jotakin. En halua siellä kahlata kirjoja tai nettiä läpi tietääkseni mitä historiaa mihinkin liittyy tai mikä merkitys jollakin on tai opiskelemaan, miten pitäisi käyttäytyä etten loukkaa paikallisia tapoja. Innostun siitä, kun tunnistan tuttuja asioita, nähtävyydet tekevät paljon isomman vaikutuksen, kun tiedän niiden taustan.
Silti teen sitä, että vaeltelen ympäriinsä ja vain imen kaikkea kokemaani sisääni ja nautin siitä. Ehkä tiedän, mihin olen menossa, missä kaupunginosassa seuraava kohde on, mutta matka sinne on oma kokemuksensa. Aistin kaikkea sitä, mitä suunnitellessa ei voi. Hajuja, värejä, ääniä, yllättäviä yksityiskohtia, joista voikin tulla koko matkan parhaimpia juttuja. Muutan suunnitelmia ja lähden tutkimaan paikkaa, josta ei kerrottu netissä. Näen, kun kaikki se, mistä olen lukenut, herää henkiin ja on totta, kolmiulotteista. Häikäistyn siitä, miten paljon hienompaa se on kuin matkaoppaissa ja kuvissa. Moni asia onkin erilainen kuin olin kuvitellut sen olevan.
Jos en ole tehnyt tutkimusta, voi moni paikka olla hienon näköinen ja ihan siisti, mutta ei juuri sen enempää. Ne eivät kutkuta tai herättele mielikuvitustani tai inspiraatiotani. Ne ovat kauniita, ne ovat vanhoja, ne ovat outoja, mutta eivät sen enempää. Voin saada niistä enemmän irti, jos maksan opastuksesta tai kannan mukanani matkaopasta, jota pysähdyn lukemaan koko ajan, mutta sellaiset asiat usein vetävät minut kauemmaksi todellisuudesta, lisäävät selityskerroksen minun ja asioiden väliin, filtteröivät sitä minulle, sen sijaan, että minulla olisi nuo tiedot jo ja voisin keskittyä vain kaiken sen kokemiseen.
Matka ei vain samalla tavalla inspiroi ja vaikuta minuun. Se voi jäädä etäiseksi, kun en pääse uppoamaan siihen. Pahimmillaan siitä tulee tuskaista, teen vääriä tai huonoja valintoja, tai lamaannun, kun en tiedä mitä tehdä, mihin mennä.
Suunnittelija henkeen ja vereen
Kaikki tämä vastaa täysin sitä, miten tunnen kirjoittamista kohtaan. Minun pitää kirjoittaessani päästä uppoutumaan tarinaani, antaa sen vain virrata, nauttia kokemuksesta eikä pysähtyä pohtimaan tai tutkimaan tai varmistamaan asioita. En myöskään pidä siitä, että teen tarkoituksella huonoa, että tiedän joutuvani korjaamaan kaiken myöhemmin. Tietenkin ensimmäisen version kanssa näin käy aina tietyssä määrin, mutta jos kyseessä ovat kokonaiset luvut tai sivujuonet tai hahmot, sellaista en siedä. Tarina alkaa tuntua kuralta ja jää kesken. Kirjoitusvaiheessa tarvitsen hullaantumisen tunteen, minun pitää miettiä, että tämä on parasta mitä olen ikinä tehnyt, että jaksan loppuun asti.
Ihailen löytöretkeilijöitä, jotka ovat niin taitavia, että saavat tuon uppoamiskokemuksen ja vain surauttavat tarinan päästään ilman suuntaviivoja. Itse en osaa sellaista. Saatan kyllä päästä pitkälle, teininä kirjoitin usein noin neljäsosan tarinasta kuin vettä vain, mutta tarinan keskiosaa lähestyttäessä tyssäsi ja pahasti. En ikinä kirjoittanut mitään loppuun ja lopetinkin kirjoittamisharrastuksen sen vuoksi, kun ajattelin etten vain osaa. Suunnittelun oppiminen pelasti minut.
-mariidah
Otsikkokuva: Photo by Honey Yanibel Minaya Cruz on Unsplash
Kommentit
Lähetä kommentti