Kirjoittajan elämän onnistumiset ja pettymykset
Olen täällä blogissa ja somessa kertonut avoimesti kuinka olen lähettänyt käsikirjoitukseni kustantamokierrokselle, samoin kuin monesta muusta asiasta, kuten saamistani palautteista, hyvistä ja huonoista. Aion jatkaa tätä linjaa edelleen. Lähiaikoina on tulossa tarinaa eräästä uudenlaisesta yritelmästäkin.
Etenkin somessa on tullut kivaa palautetta siitä, että kerron näistä asioista. Minulle on sanottu, että on kiva kuulla prosessista jo tässä vaiheessa, monet kun paljastavat kustantamokierroksen julkisesti vasta siinä kohtaa, kun kustannussopimus tulee.
En ole ainoa, joka on puhunut somessa hylsyistä ja pettymyksistä, esimerkiksi huonosta menestymisestä kirjoituskilpailuissa. On hienoa, että näistä asioista uskalletaan puhua. Nimittäin pettymykset ovat paljon isompi osa kirjoittajan elämää kuin ne onnistumiset. Eivätkä jo julkaisseet kirjailijatkaan ole turvassa niiltä.
Mietin pitkään, ennen kuin päätin kertoa kustantamokierroksesta. Samoin mietin alun perin uskallanko edes aloittaa tätä blogin pitämistä. Idea tästähän taisi tulla jo ainakin puolitoista vuotta aiemmin, mutta koin, ettei minulla ole oikeutta jakaa kirjoitusasioita, kun en ole millään tavalla onnistunut niissä. Etenkin kirjoitusvinkkien jakaminen jännitti.
Nyt blogin pitäminen ja omasta kirjoittajanmatkastani kertominen ei ahdista, mutta välillä edelleen mietityttää. Entä, jos tästä ei ikinä tule mitään? Ja sillä tarkoitan siis tietenkin kustannussopimusta. Eikö minua nolota sitten, kun olen kertonut kaikille pyrkimyksistäni? Kirjoittajatutut ymmärtävät parhaiten, miten vaikeaa se on, miten monta hyvääkin käsikirjoitusta jää joka vuosi julkaisematta, mutta minä olen jakanut asioitani myös muille kavereilleni ja sukulaisille. Kaikki tietävät sitten epäonnistumisestani. Monia en ole edes nähnyt koronan alkamisen jälkeen. Miltä tuntuisi kohdata esimerkiksi opiskelukavereita ja joutua myöntämään, etten kaikesta puhumisestani ja yrittämisestäni huolimatta ole saavuttanut mitään? Mitä jos jonain päivänä kyllästyn kirjoittamiseen, luovutan, tulee toinen harrastus tai vaan elämä eteen ja lopetan? Miettivätkö kaikki siitä eteenpäin, että tuo on se tyyppi, joka silloin joskus yritti päästä kirjailijaksi, mutta oli niin huono, ettei onnistunut?
Nämä ajatukset hiipivät välillä mieleen, nyt ehkä enemmän, kun kustannusasiat ovat mielessä maailmalla seikkailevien käsisten takia. Niinä hetkinä tekee mieli piiloutua, vaieta ja pyyhkiä kaikki pois, tai vähintäänkin vähätellä omia odotuksiaan ja pettymyksen tunteitaan.
En voi luvata, ettenkö joskus olisi nolona siitä, että päätin jakaa unelmani internetille, mutta onneksi yleensä, kun nuo ajatukset alkavat saada voimaa, jokin isompi ääni päässäni muistuttaa siitä, että onnistumisia on monenlaisia. Etenkin kirjoittajan elämässä.
J harrastaa tavoitteellisesti kuvataidetta ja vaikka taidemuodoissamme on paljon samankaltaisuuksia, on myös eroja. Piirustuksia ja maalauksia voi jakaa paljon helpommin somessa, ne saavat helpommin tykkäyksiä. Voit helpommin näyttää kaikille, kuinka hyvä olet. Ja vaikka kuvataide on myös erittäin vaikea ala onnistua, siellä ei ole samanlaista yhtä tahoa, yhtä asiaa, joka ainakin suuren yleisön mielessä (ja aika monen kirjoittajan mielessä) määrittää sitä, oletko onnistunut vai et. Kustannussopimus tuntuu monelle (itselleni ainakin usein) olevan jonkinlainen kultainen leima, joka sanoo, että sinä kelpaat, sinä olet hyvä, sinun tarinasi on arvokas.
Totuushan on, että kustannussopimus ei ole mikään tae kirjan menestymisestä. Totta kai se on valtava askel ja iso juhlan aihe, jos sen riman jonain päivänä ylittää. Muiden puolesta en voi puhua, mutta toivon, etten itse sokaistuisi enää miettimään sitä ainoana merkkinä onnistumisesta.
Kirjoittajan onnistumiset
Jo se, että naputtelee ensimmäiset sanat paperille tai tiedostoon, on onnistuminen. On hirveä määrä ihmisiä, jotka puhuvat ja haaveilevat kirjan kirjoittamisesta, mutta eivät ikinä tee asialle mitään.
Ensimmäisen version valmistuminen se vasta iso onnistuminen on. Jos ei ole ikinä yrittänyt kirjoittaa romaanikäsikirjoitusta, ei ole mitään aavistusta siitä, kuinka vaikeaa se on. Se on ihan käsittämätön raskas matka, mutta myös ihana, koukuttava ja hurmaava. Viimeisen pisteen paikoilleen laittaminen on huikea tunne ja sitä pitää juhlia. Läheskään kaikki eivät pääse niin pitkälle.
Jos sitten vielä jaksaa kärsivällisesti editoida, ottaa vastaan palautetta, nousta epätoivon syövereistä ja kerta toisensa jälkeen käydä käsikirjoituksen läpi ja hioa sitä paremmaksi, täytyy olla ylpeä itsestään. Niin vaikeaa, raskasta ja aikaa vievää kuin ensimmäisen version kirjoittaminen onkin, niin suurin osa käsikirjoituksen eteen nähdystä työstä on jotain aivan muuta: muokkausta ja taustatyötä. Sanoisin, että jopa 70-80 %.
Moni uhraa tälle vapaa-aikaansa jopa vuosia, kirjoittaa öisin ja kahvitauoilla ja kun muut ovat juhlimassa. Mitään takeita siitä, että työllä joskus tienaisi jotain, ei ole (ja vaikka tienaisikin, voi kirjailijan ansiotasosta lukea tästä postauksestani tarkemmin).
Siksi me emme teekään sitä sen vuoksi. Me kirjoitamme, koska emme osaa olla kirjoittamatta. Päässämme elävät tarinat ja hahmot vaativat päästä paperille.
Kirjoitin edelliseen kappaleeseen ensin, että me kirjoitamme, koska rakastamme sitä. Se on totta. Rakastan kirjoittamista, mutta joskus myös vihaan sitä. Joskus se vie kaikki voimat ja on aivan kamalaa. Silti jatkan, koska olen koukussa. Jokainen luku, jokainen naseva repliikki, jokainen osuva kuvaus ja mielenkiintoinen sana ovat onnistumisia. Jokainen ratkaistu ongelma, jokainen selätetty kirjoitusjumi, jokainen päähenkilön askel matkallaan ovat voittoja.
Jos pääset niin pitkälle, että lähetät käsikirjoituksen, runo- tai novellikokoelman kustantamokierrokselle, en voi muuta kuin hurrata sinulle. Tässä kohtaa voi sanoa, että sinä teit sen. Ihan sama, mikä lopputulos on.
Nykypäivän yksi hienoimpia asioita on se, että indiekirjailijoiden arvostus on noussut huomattavasti. Se, että julkaisee omakustanteen tai palvelukustanteen ei tarkoita, että olisi "epäonnistunut" tai "ei kelvannut kustantamoille". Moni indiekirjailija ei edes tarjoa nykyisin käsikirjoitustaan perinteiseen kustantamoon.
Lisäksi on monia muitakin tapoja saada tarinansa maailmalle, kuten netissä jakaminen. Wattpadissa joillakin suosituimmilla suomalaisillakin tarinoilla on satoja tuhansia lukukertoja.
Minä tietenkin iloitsen myös toisenlaisista onnistumisista. Vaikka en ikinä julkaisisi yhtäkään kirjoitustani, toivon, että blogi- ja somekirjoitukseni ovat auttaneet muita kirjoittajia tai sellaisia, jotka haaveilevat kirjoittamisesta. Erityinen tavoitteeni on tavoittaa nuoria, jotka haluaisivat kirjoittaa, mutta eivät tiedä mistä aloittaa. Teininä lopetin itse kirjoittamisen vuosiksi, sillä luulin, ettei minusta ole siihen. Vasta kun tajusin, että kirjoittamista voi opiskella, että sen taustalla on teoriaa ja tiedettä, ettei se ole jotain maagista touhua, johon vain harvat taikavoimien kanssa syntyneet pystyvät, alkoi liekki palaa kunnolla sisälläni.
Jos minun jakamani vinkit auttavat edes yhtä ihmistä aloittamaan kirjoittamisen, saamaan ensimmäisen version loppuun, editoimaan tai lähettämään käsiksen kustantamoihin, olen tyytyväinen. Jos se, että olen jakanut täällä omien kirjoitusprojektieni etenemisestä, inspiroi jotakuta tai lohduttaa hylsyn äärellä, kun tietää, ettei ole yksin, jos se saa jonkun jatkamaan kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, en voisi olla iloisempi.
Sen voimalla kestän kyllä, jos kymmenen vuoden päästä joudun hieman nolona naureskelemaan, kun joku muistuttaa villistä nuoruudesta, jolloin muutin Italiaan kirjoittamaan kirjaa. Toivon vain, etten silloinkaan ole vielä luopunut unelmistani.
-mariidah
P.s. Niin siirappista kuin onkin (ihan totta, itseäkin vähän yököttää), kuuntelin tätä kirjoittaessani Come what may -kappaletta Moulin Rougesta xD
P.p.s. Mitään vastauksia ei ole vielä tullut! Jos ei tästä kirjoituksesta jo tullut ilmi, niin kerron kyllä, kun niitä alkaa napsahdella!
Kommentit
Lähetä kommentti