Paluu juurille

 Joulukuussa luin ihanan uuden kirjan, nimittäin Anniina Mikaman Myrryksen. Ihastuin tarinan esittelemään 1800-luvun Kainuuseen ja suomalaisen mytologian käyttöön. Se vei ajatukseni aivan ensimmäiseen romaanikäsikirjoitukseeni ja rupesinkin lukemaan sitä alusta.

Suotytön aloitin jo 2017, mutta se on piileskellyt pöytälaatikossa vuosia joidenkin pohdinnan aiheiden vuoksi. Viime keväänä tein sille ison editointikierroksen ja suunnitelmana oli jo lähettää se kustantamoihin kevään lopussa. Sain kuitenkin siitä palautetta, joka vei kaiken itseluottamukseni tarinan suhteen ja niinpä hylkäsin koko käsikirjoituksen.

Se on kuitenkin yhä minun ensimmäinen rakas käsislapseni, jolla on aivan erityinen paikka sydämessäni. Ja yksi luottokoelukijoistanikin aina muistelee sitä ja sanoo sen olleen hänen lempparinsa tarinoistani.  Sen teema on hyvin tärkeä minulle ja rakastan suomalaisen mytologian inspiroimaa fantasiamaailmaa ja hahmoja.

Tarinan maailma on kuitenkin ollut myös se, joka on aiheuttanut eniten päänvaivaa. Suotyttö siis sijoittuu keskiaikaisen Suomen vaihtoehtohistoriaan, jossa kotitontut, haltijat, näkit ja jumalat ovat totta. Olen kuitenkin vaihtanut erisnimet niin, että ne vain viittaavat todellisiin kuviinsa ja esimerkiksi kristinuskon tilalla on toinen, keksimäni uskonto. Olenkin paljon pohtinut sitä, olisiko tarina toimivampi, jos veisin sen lähemmäs todellisuutta. Toisaalta monta historiallista ja mytologista seikkaa olen pyörittänyt uuteen uskoon palvelemaan tarinaa paremmin ja siksi olen nähnyt, että selvempi ero varsinaiseen "historialliseen romaaniin" olisi tärkeä.

Jo viime vuonna ajattelin, että tämä on sellainen asia, että ehkä minun ei tarvitsekaan tehdä siitä päätöstä, kun epäröintiä on kuitenkin kestänyt jo vuosia ilman edistystä. Nyt mestarikurssin tapaaminen kustannustoimittajien kanssa vahvisti ajatustani, sillä puhuimme paljon siitä, ettei käsikirjoituksen tarvitse olla täydellinen, vain riittävän hyvä ja että tämän tyyppisen pohdinnan kohteen voi myös mainita saatekirjeessä.

On tarinassa toki varmasti muitakin ongelmakohtia, mutta nyt taas sen luettuani koin valtavan innostuksen tarinaan. Sormiani alkoi aivan syyhyttää halusta kirjoittaa sille jatkoa. Hyvä merkki kenties oli myös se, että huolimatta siitä, kuinka monia kertoja olen jo lukenut sen läpi, en taaskaan malttanut juuri pitää taukoja (paitsi olosuhteiden saneleman nyt joulukuun lopussa). Fiilikset ovat siis varsin erilaiset kuin Kolmen valtakunnan kanssa.

Photo by KMA .img on Unsplash

Osittain siksi pelottaakin luottaa omiin tunteisiin. Kolmeen valtakuntaan koin niin suurta kyllästymistä lopussa, että oletan sen kertoneen siitä, kuinka olin jo tehnyt kaikkeni sen eteen. Lisäksi mietin edelleen vuoden takaisia palautteita, vaikka ne nyt uudestaan läpiluettuani totesinkin, että olen edelleen suurimmasta osasta eri mieltä.

Huomaan nyt pohtivani, olisiko aika päästää Suotyttö maailmalle. Epävarmuus vaan jäytää niin pahasti. Eihän se voi olla hyvä, se on ensimmäinen koskaan tekemäni, en minä voi tietää, onko se valmis, voisin varmasti tehdä niin paljon vielä ja ja ja... Ja entä jos ainoa vastaus olisivatkin vain standardihylsyt? Kestäisinkö sen näin rakkaan tarinan kohdalla?

En löydä vastauksia, vaikka kuinka pohdin. Ehkä sellaisia ei ole olemassakaan. Paljon on tuurista kiinni, koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Lisäksi minulla on paljon suunnitelmia, muita projekteja, joihin pitäisi uppoutua. Suotyttö tosiaan tunki ajatuksiini ja aikatauluihini aivan yllättäen ja vaati huomiota. Minusta tuntuu, ettei minulla ole antaa sitä enempää, ei ainakaan tälle ensimmäiselle osalle. 

Odotanko vielä, jos aika toisi vastaukset pohdintoihin, jos kykyni kasvaisivat niin, että tietäisin, onko käsis toimiva vai ei, hyvä vai ei? Kuuntelenko muita ja jos kuuntelen, niin ketä? 

Toivoin tämän blogikirjoituksen järjestelevän ajatuksiani niin, että tietäisin, mitä tehdä. Vastaus on edelleen ehkä, mutta ehkä hieman toiseen suuntaan kallistunut. Ehkä kirjoitan seuraavaksi saatekirjeen ja pohdin asiaa yön yli. Ehkä pidempäänkin. Tai ehkä laitan sen huomenna kustantamoihin.

Yhden asian kuitenkin tiedän varmasti. Jos laitan käsiksen kustantamoihin, kävipä siellä miten vain, ei rakkaus ja side siihen vähene. Tämä on sellainen tarina, johon varmasti palaan vielä vuosienkin päästä, jos en muuten, niin omaksi ilokseni, sillä jokaisella lukukerralla tavoitan aina uudelleen sen innon, mikä poltti minua sitä kirjoittaessani ja saikin minut naputtelemaan sen ylös vain kahdessa viikossa.

-mariidah

P.s. postauksen kuvat inspiraatiokuviani Suotytöstä!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kustannussopimus!

Lista täytesanoista

Miten lähetät käsikirjoituksen kustantamoihin?