Miksi kirjat ovat paras tarinankerrontamuoto

 Otsikossa ei ole kysymysmerkkiä, sillä minulla ei ole asiasta pienintäkään epävarmuutta. Kirjat, nimenomaan kirjojen lukeminen, on paras tarinankerrontamuoto. 

Tietenkin tämä on vain minun mielipiteeni, mutta antakaa kun perustelen.

Oletetaan, että on olemassa täydellinen tarinan muoto, jossa se on kaikista aidoimmillaan, kaikista puhtain, kaikista kirkkain (palataan siihen, mikä tämä muoto on, vielä myöhemmin). Kirja ja kirjoitettu teksti pääsevät mielestäni kaikista lähimmäs tämän täydellisen tarinan muodon välittämistä.

Kun kerrontaan lisää jotakin muuta, kuten äänen tai kuvan, puhtaus karkaa heti kauemmas. Tarina puristuu kokoon, aina vain pienemmäksi. Elokuvat ovat niiden ohjaajan näkemys tarinasta. Äänikirjoissa lukijan ääni, hänen puheensa rytmi, painotukset, ääntämistapansakin välittävät hänen kokemustaan tarinasta. Sarjakuvissa piirrokset ja valitut näkökulmat muokkaavat tarinaa, teatterissa näyttelijä tulkitsee hahmoja. 

Kaikki nämä ovat siis vain heijastuksia tuosta puhtaasta, täydellisestä tarinan muodosta, sen ytimestä, joka on vielä jossakin olemassa. 

Photo by Jaredd Craig on Unsplash

Kirja pääsee syvemmälle kuin mikään muu. Se on keino tuoda tarina todellisuudeksi minimaalisin vahingoin.

Toki kirjojakin on erilaisia ja jotkut onnistuvat tässä ehkä paremmin kuin toiset. Tosin sanoisin, että kaikista kummallisimmatkin kertoja- ja rakenneratkaisut ovat osa tarinan puhdastakin muotoa, joten vaikka itse suosin kirjoja, joissa kieli ei tule ns. tarinan eteen, olen sitä mieltä, että tarinan ydin muuttuisi, olisi eri, jos ne lennokkaat ilmaisukeinot riisuttaisiin yksinkertaisempaan muotoon.

Tämä ajatukseni taitaa liipata hyvin läheltä Platonin ideaoppia. Siis sitä, että on olemassa ideoiden maailma ja aistein havaittavat todellisuuden versiot ovat vain kalpeita jäljitelmiä ideoista.

Wikipedia sanoo näin:

"Ideat ovat itsessään täydellisiä, koska ne ovat muuttumattomia. Ideat ovat aineettomia, mutta ne eivät ole olemassa myöskään mielessä. Ideat ovat itsenäisiä, ja aistimaailmasta ja aineesta erotettuna puhtainta, mitä on olemassa. Ideat ovat tilattomia ja ajattomia, toisin sanoen ne ovat avaruuden ja ajan ulkopuolella."

Photo by Greg Rakozy on Unsplash

Eli mikä on sitten se tarinan idea, se puhdas muoto, joka on täydellinen? Se on tarina ihmisen mielessä. Eikä pelkästään "tarinan keksijän" mielessä eli kirjan tapauksessa kirjailijan mielessä. Tavallaan jokainen "keksii" tuon tarinan uudelleen omassa mielessään, koskettaa sen puhtautta, kun lukee kirjaa. Käykö näin elokuvan kanssa? Mielestäni silloin katsoja on passiivisempi, hän vain vastaanottaa jonkun toisen ideaa. Ääneen kerrotut tarinat pääsevät jo lähemmäs, mutta kirja on mielestäni kaikkein paras tapa välittää tarinan idea, sen ydin, toiselle ihmiselle (ja huom. tosiaan puhun nyt Platonin ideoista enkä siitä tarinaideasta, mistä yleensä puhutaan).

Stephen King sanoo Kirjoittamisesta-oppaassaan, että kirjoittaminen on telepatiaa. Siinä välitetään ajatuksia ajan ja paikan halki toisille ihmisille. Hän käyttää esimerkkinä valkoista kania häkissä. Tässä lainaus ja minun vapaa suomennokseni (sillä oma kirjani on Suomessa nyt):

“Look- here's a table covered with red cloth. On it is a cage the size of a small fish aquarium. In the cage is a white rabbit with a pink nose and pink-rimmed eyes. [...] On its back, clearly marked in blue ink, is the numeral 8. [...] The most interesting thing here isn't even the carrot-munching rabbit in the cage, but the number on its back. Not a six, not a four, not nineteen-point-five. It's an eight. This is what we're looking at, and we all see it. I didn't tell you. You didn't ask me. I never opened my mouth and you never opened yours. We're not even in the same year together, let alone the same room... except we are together. We are close. We're having a meeting of the minds. [...] We've engaged in an act of telepathy. No mythy-mountain shit; real telepathy.”

("Katso - tässä on pöytä, joka on peitetty punaisella kankaalla. Sen päällä on pienen akvaarion kokoinen häkki. Häkissä on valkoinen kani, jolla on vaaleanpunainen nenä ja punertavareunaiset silmät. -- Sen selässä, selvästi merkittynä sinisellä musteella, on numero 8. -- Kaikista kiinnostavin asia tässä ei ole porkkanoita mussuttava kani häkissä, vaan numero sen selässä. Se ei ole kuusi, se ei ole neljä, se ei ole yhdeksäntoista-pilkku-viisi. Se on kahdeksan. Sitä me katsomme, sen me kaikki näemme. Minä en kertonut sinulle. Sinä et kysynyt minulta. En koskaan avannut suutani etkä sinä avannut sinun. Me emme ole edes samassa vuodessa, saati samassa huoneessa... silti me olemme yhdessä. Olemme lähekkäin. Meidän mielillämme on tapaaminen. Me olemme harjoittaneet telepatiaa. Emme höpöhöpösontaa, vaan oikeaa telepatiaa.")

Photo by Travis Grossen on Unsplash

Kirjassa King puhuu siitä, että jokainen näkee hänen lähettämänsä kuvan eri tavalla. Joku näkee pöytäliinan verenpunaisena, toinen viininpunaisena. Häkki on erilainen - se voi olla metallia, se voi olla lasia, sen koko vaihtelee. Kanilla voi olla lurppakorvat tai pystyt. Se voi olla sileäkarvainen tai pörröinen. Numero kahdeksan voi olla iso tai pieni. 

Joku voisi kysyä, että koska kaikki näkevät tarinan mielessään eri tavalla, onko se sitten muuttumaton, kuten Platon sanoo ideoiden olevan. Minun mielestäni se ei missään nimessä ole muuttumaton. Ehkä tarinan ydin onkin tammenterho, täydellisen yksinkertainen, joka sulkee sisäänsä kaiken sen, mistä kasvaa jotakin isoa, mikä haarautuu erilaisiin suuntiin, mikä on täynnä mahdollisuuksia. Ensimmäinen, joka poimii sen ideoiden maailmasta ja alkaa vaalia sitä, saa sen versomaan, mutta vasta muiden mielissä siitä kasvaa puu.

Photo by Simon Wilkes on Unsplash

Tästä syystä rakastan tarinoiden suunnitteluvaihetta. Olen saanut käsiini hohtavan, täydellisen tarinan alun ja saan pyöritellä sitä mielessäni, tutkia sen sisältöä ja mahdollisuuksia. Minä en keksi tarinaa. Minusta ei ole koskaan tuntunut siltä. Tai jos joskus tuntuu, niin silloin tiedän, että kirjoittamani ei ole hyvää, se tulee minusta eikä näkymättömästä maailmasta, jossa kaikki tarinat elävät. Parhaimmillaan minusta tuntuu siltä, että minä vain löydän tarinan ja olen vain välittäjä, joka muuttaa sitä tekstiksi, siirtää sitä todellisuuteen. Silloin se tietenkin kalpenee, muuttuu vain varjoksi itsestään. Kuten elokuvaohjaajat, minäkin teen loppujen lopuksi vain omat tulkintani tarinasta. Mutta teksti, sanat, kieli, ovat puhtaampia, koska nekin ovat itsessään hyvin lähellä ideoiden maailmaa, ne ovat ensimmäinen keino ihmiselle muuttaa näkymätöntä mielen sisäistä maailmaa todellisuudeksi. Niinpä niiden avulla voin lähettää aavistuksen tuosta täydellisestä näkymättömästä tarinan muodosta lukijalle, joka pääsee kasvattamaan sitä omassa mielessään, kurkistamaan siihen näkymättömään maailmaan, missä tarinapuu kasvaa.

Haluan vielä sanoa, että en puhu tässä täydellisistä tarinoista (onko sellaisia olemassa?) vaan täydellisestä tarinoiden muodosta. Tarinoita on monenlaisia ja eri asiat miellyttävät eri ihmisiä. Minulle tarinat ovat itseisarvo, jotakin ihmeellistä ja siksi arvostan niitäkin, jotka eivät juuri minua nappaa mukaansa, ja etenkin sellaisia, jotka eivät missään nimessä ole täydellisiä, mutta jotka minun on silti pakko ahmia (katson teitä, höpsötysromantiikkakirjat).

Photo by Error 420 📷 on Unsplash

Huh. Vuodatus. Melkoinen. Tällaista mietin tänään maatessani sängyssä erittäin huonosti nukutun yön jälkeen, liian väsyneenä edes turruttamaan aivojani älypuhelimen helppoudella. Olikohan tässä jotakin ideaa (heh) vai vaan kasa tekofilosofista jaarittelua? 

Toki muillakin muodoilla on paikkansa ja jotkut tarinat toimivat paremmin toisella tapaa esitettynä. En mitenkään väheksy muita, rakastan elokuvia ja äänikirjoja, musikaaleja ja näytelmiä. 

Joka tapauksessa tämä on rakkauskirjeeni kirjoille.

-mariidah