Kustannussopimus!

 Minua somessa seuraavat ovatkin jo kuulleet uutisen: Olen allekirjoittanut kustannussopimuksen!

Itse asiassa en yhtä, vaan kaksi kustannussopimusta, ensimmäisestä osasta sekä jatko-osasta. Sekä suunnitteilla on vielä kaksi kirjaa lisää samaan sarjaan!

Aion myöhemmin tehdä vielä erillisen postauksen siitä, kuinka sain kustannussopimuksen. Tässä availen nyt vähän fiiliksiä ja viime aikojen kuulumisia.

Kyseessä on siis romantiikkakäsikirjoitukseni, tai myös ehkä feel goodiksi luokiteltava, joka on kulkenut työnimellä Vesi välissämme. Tästä eteenpäin aion kuitenkin jättää työnimen pois, sillä se tulee todennäköisesti muuttumaan. Paljastan kyllä lopullisen nimen täällä blogissa sekä somessa heti kun vain voin!

Tarina on suunnattu aikuisille ja on tosiaan romantiikkaa historiallisella sivujuonella. Sen kustantaa Bazar ja todennäköisesti sarjan ensimmäinen osa ilmestyy alkuvuodesta 2025.

Sain kustannussopimusluonnoksen sähköpostiini viimeisenä päivänä Italiassa. Oli kyllä melkoinen huipentuma näillä parille vuodelle, jotka olen panostanut täysillä kirjoittamiseen! Itkuhan siinä pääsi, kuten Tiktok-videoltani voi nähdä.

Hassua kyllä, vaikka olo oli aivan euforinen ja epätodellinen sinä päivänä, kustannussopimus jopa unohtui minulta aika nopeasti! Siihen on muutamakin syy: ensinnäkään en viitsinyt kertoa siitä avoimesti, ennen kuin nimet olisivat paperissa. Toiseksi heti seuraavana yönä heräsin 3.20 ja matkustin yli kellon ympäri Suomeen ja siitä suoraan järjestin kavereilleni Euroviisukatsomon. Sitten seuraavat pari päivää yritin toipua ja palasinpa myös heti maanantaina töihin. Illat menivätkin juostessa lemmikkitarvikeliikkeissä, sillä helatorstaina meille tuli koiranpentu! Koska J jatkaa vielä opiskelujaan Italiassa juhannusviikolle asti, olen nyt yhteensä viisi viikkoa pennun yksinhuoltajana. Nyt rutiinit alkavat jo pikkuhiljaa löytyä, mutta onhan tämä ollut erittäin sitovaa, varsinkin kun koiralla ehti jo olla hieman terveyshuoliakin. Pari kertaa olenkin ihmetellyt, miten kukaan selviää ihmislapsen hengissä pitämisestä yksin...

Outoa, miten kaikki tuntuu tapahtuvan yhtä aikaa! Ja sekin on jännä, että juuri kun kirjoittaminen tuntui painuvan taka-alalle elämässäni, kun mieli oli ihan muissa asioissa ja jopa ajattelin, että tulen pitämään taukoa nyt pidempään, silloin se ihme tapahtui. 

Nyt, kun vihdoin allekirjoitin sopimuksen ja pääsin ihan julkisestikin kertomaan siitä, on tapahtunut alkanut tuntua todelliselta (ainakin vähän). Minusta tulee kirjailija! 

Photo by Unseen Studio on Unsplash

Tein tässä pennun hoitamisen lomassa vielä muutamia viime hetken hiomisia käsikirjoitukseen ja nyt olen virallisesti luovuttanut sen kustantamolle, eli piakkoin minulla on ensimmäinen tapaaminen kustannustoimittajani kanssa ja sitten alamme työstämään kirjaa yhdessä. Samaan aikaan minun pitäisi kirjoittaa kakkososaa, mutta onneksi se on jo hyvällä alulla ja aikaakin on ruhtinaallisesti ennen sen luovutuspäivää. Toisaalta en voi täysin unohtaa myöskään kolmatta osaa, sillä sen idea vaatinee asiaan tarttumista piakkoin. Kakkososankin historiaosuutta varten pitäisi aloittaa taustatyötä.

Hommia siis riittää, mutta onneksi juuri nyt on pieni suvantovaihe, kun odottelen kustin palautetta ensimmäisestä osasta. Vaikka aionkin kakkososaa nyt työstää, en liikaa kiirehdi sen kanssa, sillä haluan tietää ensin, mihin suuntaan lähdemme ensimmäistä viemään, jotta voin huomioida sen toisessa.

Niinpä ollen voin nyt keskittyä koiranpentuun sekä koelukemaan kirjoittajakaverini käsikirjoitusta. Sekä toivon mukaan myös vähän nauttimaan kesästä. Pian J palaakin ja sitten vuorossa on luultavasti isomman asunnon etsintä ja uudenlaiseen arkeen totuttelu.

Italia on siis nyt minun osaltani takana päin. Venähtänyt taidevälivuosi oli uskomaton kokemus, joka opetti paljon, niin itsestäni, kirjoittamisesta, Italiasta että Suomestakin. Voin kertoa, että kotimaata arvostaa nykyään ihan eri tavalla. Mutta toisaalta osa sydämestäni jäi Italiaan ja varmasti tulemmekin siellä vielä jatkossa vierailemaan.

Oli ihanaa useita viikkoja ja jopa kuukausia omistautua vain kirjoittamiselle, mutta toisaalta opin, että elämä ei voi olla ainoastaan sitä. Pitää olla muutakin, sillä luovuus tyrehtyy ilman ainesosia. Silloin myös kaikista pettymyksistä ja tavoitteista kasvaa mielessä valtavan suuria. Muutaman kerran olenkin viime vuosien aikana ollut epätoivon syövereissä ja ajatellut lopettavani kirjoittamisen kokonaan, kun ei se ikinä johda mihinkään. Täältä blogistakin noita fiiliksiä on luettavissa.

Nyt se on johtanut. Onko elämäni siis maagisesti muuttunut paremmaksi? Olenko nyt autuaan onnellinen? Onko unelman saavuttaminen vienyt tyytyväisyysmittarini pysyvästi platinalle?

Photo by Ian Stauffer on Unsplash

Ei. Eräs kirjoittajakaverini sanoi joskus, että kun yhden unelman saavuttaa, onni kestää vain hetken ja sitten mieli alkaa jo haikailla seuraavaa asiaa. En tiedä, onko kohdallani näin, sillä unelma on vasta puolitiessä. Taidan uskoa kirjan ilmestyvän vasta, kun todella pidän sitä käsissäni. Mutta ainakin kustannussopimuksen myötä sen merkitys on valaistunut minulle ihan uudella tavalla. Ihan kohta ihmiset todella lukevat kirjoittamaani tekstiä. Osa varmaa pitää siitä, osa tulee takuuvarmasti inhoamaan sitä. Nyt minun pitäisi osata muokata siitä mahdollisimman hyvä ja myös kirjoittamaan jatko-osia varsin nopealla aikataululla.

Huijarisyndrooma koputtelee ovelle ja stressimittari on parikin kertaa käväissyt punaisella. Kirjoittaminen tuntuu ihan erilaiselta, kun mietin, mitähän tästäkin lauseesta joku tulee miettimään. 

Eli olen onnellinen, mutta myös hämmentynyt, epäuskoinen, peloissani, jännittynyt, innoissani, malttamaton, kiireinen, hajamielinen, motivoitunut ja vastahakoinen. Vähän siis sekaisin päästäni. Mutta kyllä se tästä. Niin kuin aina ennenkin, ei tässä muu auta kuin laittaa sanoja paperille.

-mariidah