Kieli, kirjoittaminen ja oma ääni
Olen mietiskellyt tänä syksynä paljon kieltä kirjoittamisessa ja halusin jakaa joitakin ajatuksiani. Huomaa, että nämä tosiaan ovat vain omaa pohdiskeluani, eivät mitään totuuksia.
Kielen tärkeys kirjoittamisessa
Kieli on yksi kirjoittajan tärkeimmistä työkaluista, ehkä se kaikkein tärkein. Ilman sanoja ei synny tarinaakaan. Kaikkien kirjoittamisesta kiinnostuneiden ja kirjailijuudesta haaveilevien tulisikin aktiivisesti kehittää kieltään ja sanavarastoaan. Paras tapa siihen on lukeminen.
Mutta kielellä on erilaisia merkityksiä eri kirjoittajille ja lukijoille. Joillekin se on ensisijainen asia kirjoittamisessa, joillekin taas tarina on tärkein. Välimalleja tietenkin löytyy ja runous on myös aivan oma juttunsa.
Usein esimerkiksi Helsingin Sanomien kirja-arvioissa kieli nostetaan juonta tärkeämpään asemaan. Tässä lainaus Arttu Seppäsen arviosta Aki Ollikaisen uusimmasta kirjasta Kristuksen toinen tuleminen:
"Ennalta-arvattavasti tarinalinjat lopulta kohtaavat, mutta onneksi suuren jännitteen purkautumiseen liittyvästä, juoniromaanin kertakäyttöisestä latteudesta ei ole kyse. Juonta kiinnostavampaa on nautiskella lyhyiden lukujen rytmistä ja taidolla ladottujen virkkeiden kauniista rikkaudesta."
Usein asetetaankin vastakkain juuri genrekirjallisuus ja korkeakirjallisuus, ja yksinkertaistetaan, että toisessa on kyse juonesta ja toisessa kielestä. Näin ei mielestäni (aina) ole, vaikka ymmärrän mistä ajatus tulee. Näiden kahden vastakkainasetteluun en kuitenkaan tässä postauksessa aio nyt mennä, vaikka se minua kismittääkin.
Itse olen ehdottomasti niitä, joille tarina tulee ensin. Jos kieli on hyvin kikkailevaa, jää kirja minulta usein kesken, sillä minusta nimenomaan tuntuu siltä, että luen vain sanoja paperilta, enkä uppoa kirjaan.
Kieltä omaperäisesti käyttämällä voi kuitenkin tavoittaa merkityksiä, jotka muuten jäisivät saavuttamatta. Etenkin raskaat ja vaikeat aiheet ovat sellaisia, että esimerkiksi säeromaani- tai runomuodossa ne saavat tilaa hengittää ja niiden tulkinta saa uusia ulottuvuuksia, kun tavanomainen kerronta ei kahlitse niitä.
Itse käännynkin mieluummin runojen tai säeromaanien puoleen, kun etsin kielellisiä kokemuksia. Niihin nimittäin liittyy myös muodon keveys, jolloin taiteellinen kieli ei tunnu niin tukahduttavalta. Paksua proosaa, joka pakottaa minut tutkailemaan jokaista lausetta ja sanaa, en yleensä jaksa lukea pitkälle. Nautin ensimmäisistä sivuista, mutta sitten väsyn.
Tällaisia kirjoja olisi varmaan paras lukea juurikin hitaasti, pala kerrallaan ja pohtia niitä ja niiden teemoja, kaikkea sitä mitä kielen alle kätkeytyy. Mutta se ei vain ole minun lukutyylini. On niin paljon muita tarinoita, jotka saavat janoamaan seuraavaa sivua, että tuollaiset kirjat unohtuvat. Niihin ei kiinnosta enää palata.
En silti ole luopunut taiteellisimmista kirjoista, vaan aika ajoin yritän aina uudestaan. Olen varma, että sieltä löytyy jotakin myös minulle.
Tarina ja kieli
Tarinan väheksyminen ja kielen arvottaminen yli kaikista muista kirjan elementeistä menee minulla ihon alle. Mielestäni ei nimittäin ole niin yksinkertaista määritellä, mikä on hyvää kieltä. Se, että se on taiteellista, erikoista, uudistavaa, monitulkintaista (=hämmentävää) tai runollista, ei mielestäni tarkoita automaattisesti, että se olisi parempaa.
Minun mielestäni paras kieli on se, joka sopii kyseiseen tarinaan tai kirjaan. Jos kieli on kirjan pääosassa, niin hienoa. Jos taas tarina on tärkeämmässä osassa, kielen pitää antaa sille tilaa.
Luin tai kuulin joskus vertauksen, että kirjan kieli on kuin ikkuna, jonka läpi katsotaan tarinaa (en valitettavasti nyt löytänyt lähdettä). Jos ikkuna on täydellisen kirkas ja puhdas, sen olemassaoloa ei edes huomaa, vaan lukijasta tuntuu siltä kuin hän seisoisi keskellä tarinamaisemaa. Joskus taas on ihanaa, kun ikkunan reunoissa on kuurankukkia, etenkin silloin, kun ne sopivat maisemaan ja korostavat sen sanomaa ja kauneutta. Kuurankukat aavikkomaisemaa vasten näyttävät vain oudolta, siihen sopisi ehkä paremmin hiekanjyväset ja niiden aiheuttamat naarmut.
Mutta jos ikkuna onkin taidokas lasimaalaus, täynnä muotoja ja värejä, on sen läpi vaikea nähdä. Jotakin ehkä erottaa, varsinkin jos katsoo tarkkaan ja läheltä, ja valo kajastaa aina läpi. Mutta silloin lasimaalaus on se, jota ihaillaan, jota on tultu katsomaan.
Kielen mekaniikat
Minun tieteellistä ja loogista puoltani ilahduttaa se, kuinka kieleen liittyy kaikenlaisia sääntöjä. Luova puoli taas rakastaa rikkoa niitä.
Kieliopin lisäksi on paljon kieleen liittyviä ohjeita kirjoittajalle. Klassisin esimerkki on varmaan adverbien välttäminen. Täällä blogissa olen myös käsitellyt filtterisanoja. Mutta haluaisin korostaa, että myös nuo ohjeet on tehty rikottaviksi. Ei unohdettaviksi - ei missään nimessä. Mutta orjallisesti ei mitään kannata noudattaa. Sen takia onkin niin tärkeää kehittää omaa kielenkäyttökykyään, että pystyy arvioimaan, milloin jokin "väärä" ratkaisu toimii.
Kirjoittajan oma ääni
Kieleen myös liittyy vahvasti se kuuluisa oma ääni, jota on niin vaikea määritellä. Se syntyy myös muista sekoista, kuten aiheista ja tavoista käsitellä niitä. Mutta kieli on ehdottomasti iso osa omaa ääntä.
Välillä minulla on isoja hankaluuksia koelukijoiden palautteen kanssa. En itse asiassa ole vielä kellekään tainnut antaa tarinaa ja nimenomaan pyytänyt palautetta kielestä, sillä se on se, minkä editoin vasta viimeisenä. Silti jotkut keskittyvät palautteessaan nimenomaan kieleen: listaavat lyöntivirheitä tai toistoa (ihan hyvä, nämä haluan pois, mutta luultavasti olisin suurimman osan bongannut itsekin, kun olisin siihen vaiheeseen päässyt) tai sitten he huomauttelevat asioista, jotka eivät sovi heidän ajatukseensa sujuvasta kielestä, tai sanavalinnoista tai sanajärjestyksestä. Tämäkin on ihan okei, sillä usein heillä on hyviä pointteja.
Joskus kuitenkin huomaan, että varmasti tarkoittamattaan he yrittävät muuttaa minun ääntäni vastaamaan enemmän heidän ääntään tai ehkä jonkun toisen kirjoittajan ääntä, josta pitävät. Joku tykkää pitkistä virkkeistä, joku ei siedä sivulauseita, joku rakastaa runollisia kuvauksia, jonkun mielestä kaikki adjektiivit pitäisi pyyhkiä pois. Jotkut arvostavat värikkäitä sanavalintoja, joidenkin mielestä kaiken pitäisi olla mahdollisimman yleiskielistä.
On kauhean vaikeaa yrittää tasapainoilla oman äänen ja muiden (usein risteävien) mielipiteiden kanssa. Mikä on minun ääntäni? Mikä on ärsyttävä maneeri? Mikä on liikaa, mikä on sopivasti?
Tähänkään minulla ei oikein ole muuta ratkaisua kuin oman kielentajun kehittäminen lukemalla ja kirjoittamalla paljon, sekä tietenkin sen palautteen pyytäminen ja huolellinen punnitseminen. Muista myös, ettei kaikkia voi koskaan miellyttää.
Kannattaako kirjoittaa suomeksi vai englanniksi?
Tiktokissa meillä on ollut keskustelua siitä, onko suomi ruma kieli. Yllättävän moni Tiktokin suomalaisesta kirjoittajaporukasta kirjoittaakin nimenomaan englanniksi. Ja moni myös kertoo lukevansa vain englanninkielisiä kirjoja, ja esimerkiksi käyttävänsä englantia aina kuin mahdollista, vaihtavansa kännykän asetukset ja sovellukset yms. englanniksi.
Olen lukenut useita kommentteja siitä, kuinka suomi kuulostaa kököltä verrattuna muihin kieliin, kuinka sillä ei voi ilmaista tunteita, kuinka englanti on "sielun kieli".
Itsekin olen teini-ikäisenä ajatellut joskus näin. Ajattelin myös, että kotimainen kirjallisuus ei ole niin hyvää kuin käännöskirjallisuus.
Nykyisin en todellakaan ole sitä mieltä, että suomi olisi ruma kieli. Päinvastoin! Olen niin ylpeä kielestämme ja sen tarjoamasta omaperäisestä maailmankuvasta. Olen iloinen, että se kuulostaa erilaiselta kuin germaaniset kielet. Tietenkin se kuulostaa, onhan sen alkuperä aivan eri!
Suomeksi kirjoittavaa kannustankin nimenomaan lukemaan kotimaista kirjallisuutta, jotta näkisi suomen kielen mahdollisuudet kaikessa laajuudessaan. Käännös on aina käännös ja on helppo sanoa, että alkuperäinen on parempi, sillä usein käännöksissä menetetään joitain merkityksiä. Laadukkaat käännökset ovat tietenkin mahtavia ja ilo lukea, mutta paljon törmää myös sellaisiin, missä on esimerkiksi paljon anglismeja. Se voi vääntää omaa äidinkieltä ja kirjoittamistaitoa omituiseen suuntaan (tunnustan syyllisyyteni!).
Aion palata tähän aiheeseen vielä ihan omana postauksenaan, mutta lyhyesti: Minun mielestäni kannattaa kirjoittaa omalla äidinkielellään ja sen olen itse valinnut. Mutta jälleen kerran, tee niin kuin sinulle on parasta. Jos tarinat eivät lähde suomeksi, antaa palaa englanniksi tai millä tahansa muulla kielellä!
Miten kehittää omaa ääntään?
Loppuun vielä idea oman äänen kehittämiseen. Lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi, voi tehdä mitä monet taidemaalarit tekevät harjoitellessaan: kopioi.
Älä siis tietenkään kopioi pääprojektiisi jonkun toisen kieltä, tarinaa tai ideaa (vaikka inspiraation ottaminen on täysin sallittua). Mutta tee kirjoitusharjoituksia: Valitse kirjan, jonka kieli on tehnyt sinuun vaikutuksen (tai jota olet mahdollisesti inhonnut) ja kokeile matkia sitä. Usein on helppo aloittaa sellaisista, joissa kirjailijan ääni on erityisen vahva. Itse olen esimerkiksi kokeillut tätä Neil Gaimanin Tähtisumua-kirjalla.
Näin voit oppia uusia tapoja käyttää kieltä, sekä huomata, mikä tuntuu sinulle luontevalta ja mikä ei. Omaa ääntään saa ja kannattaa kehittää ja sillä voi leikitellä. Se ei ole niin vakava asia kuin jotkut kirjoitusvinkit väittävät.
-mariidah
Kommentit
Lähetä kommentti