Hylsy vai hiljaisuus

 Ennen kuin aloitin tavoitteellisen kirjoittamisen (=käsisten lähettämisen kustantamokierroksille), olin aika vakaa ihminen. Nykyään tuntuu, että mielialani vaihtelee saman päivänkin aikana epätoivon syövereistä sydäntä pakahduttavaan ihastukseen.

Ei, otetaan tuo takaisin. Koin sydäntä pakahduttavaa ihastusta aiemminkin. Sen nimittäin saa aikaan omaan tarinaan ja hahmoihin hullaantuminen. Se epätoivo on uutta.

Kustantamokierrokseni

Ensimmäiselle kustantamokierrokselle lähdin henkseleitä paukutellen. Kuukauden ajan odottelin, että puhelimet alkaisivat piristä. Ensimmäiset hylsytkin vain hymähdyttivät, "Kyllä nuo vielä katuvat".

Aika nopeasti sieltä tultiin alas. Totesin, että käsis lähti ihan liian aikaisin kierrokselle, nimenomaan siinä kohtaa, kun sydäntä vielä pakahdutti. En ollut pystynyt katsomaan sitä objektiivisesti, enkä ollut edes käyttänyt sitä kirjoituspiirissäni.

Toinen kustantamokierros alkoikin paljon varovaisemmin. Olin siinä kohtaa suoraan sanottuna lopen kyllästynyt käsikseeni, kun sitä oli hinkattu ties kuinka kauan. Se tai jatkon kirjoittaminen ei inspiroinut yhtään ja mietin, että johtuuko juurikin takana olevasta työmäärästä, vai onko käsiksessä itsessään vikaa (en ole vieläkään päättänyt). Kuitenkin tuosta käsiksestä olin saanut palautetta suuren kustantamon kustannuspäälliköltä, joka oli ollut Mestarikurssilla lukemassa tarinoitamme. Hän oli erittäin kannustava, sanoi, ettei muuttaisi mitään vaan lähettäisi suoraan kustantamoihin.

Kun jouduin laittamaan käsiksen pöytälaatikkoon, olin jopa hieman helpottunut. En ollut varma, olisinko halunnut jatkaa sen parissa.

Sitä seuraava kerta oli aika ohimenevä jään kokeilu kepillä, sillä laitoin kiekalle ensimmäisen koskaan kirjoittamani käsiksen, joka oli jäänyt odottamaan pöytälaatikkoon. Lukaisin sen läpi ja päätin lähettää, sillä olinhan lähettänyt kaksi edellistäkin ja minulla oli jo valmistumassa kaksi seuraavaa. Toisaalta tiesin, että genren/aiheen puolesta se oli potentiaalisempi kuin aiemmat, sillä kyseessä oli keskiaikaiseen fantasia-Suomeen sijoittuvaa fantasiaa, eikä puhtaasti eeppistä fantasiaa. Toivoa siis oli, mutta se osoittautui vääräksi.

Toinen ja kolmas kierros siis jäivät aika tyngiksi, sillä molempien aikaan olin suunnannut katseeni jo käsiksiin nro 4 ja 5. En edes lähettänyt käsiksiä kaikille listassani, sillä toivoin, että Pihlajapalatsista tulisi esikoiseni.

Kesällä itsevarmuus olikin taas mukana kuvioissa. Ei sillä tavalla sokaistuneesti, mitä ensimmäisellä yrityksellä, mutta minusta tuntui, että tällä kertaa todennäköisesti tärppää. Onhan Pihlajapalatsi omastakin mielestäni parasta, mitä olen kirjoittanut, ja Vesi välissämme taas on aivan eri genreä: romantiikkaa, jota nyt kustantamoihin halutaan. Jopa niin paljon, että eräällä kurssilla vieraillut kustannustoimittaja pyysi laittamaan feel good -käsikset suoraan hänelle.

Mutta tällä hetkellä, kaikki mitä on tuloksena näistä viidestä kustantamokierroksesta, on kasa standardihylsyjä ja lukemattomia vastaamatta jääneitä viestejä.

Photo by Gary Meulemans on Unsplash

Standardihylsyt

"Kiitos lähettämästäsi käsikirjoituksesta! On ollut mukava tutustua siihen, mutta valitettavasti ehdotus ei kuitenkaan ylittänyt julkaisukynnystämme."

"Hei, olemme nyt tutustuneet meille tarjoamaanne käsikirjoitukseen. Ikävä kyllä on todettava, että emme voi sisällyttää sitä kustannusohjelmaamme."

"Kiitos, että saimme tutustua mielenkiintoiseen käsikirjoitukseenne. Valitettavasti se ei tällä kertaa mahdu mukaan kustannusohjelmaamme."

"Parhaat kiitokset lähettämästäsi käsikirjoituksesta, johon olemme mielenkiinnolla tutustuneet. Valitettavasti joudumme toteamaan, ettemme kuitenkaan voi sisällyttää sitä kustannusohjelmaamme."

Standardihylsyt ovat kyllä... en tiedä. Ei ole sanaa kuvaamaan. On erittäin harvinaista, että kustantamoista saisi palautetta, sillä käsikirjoituksia tulee niin hirvittävä määrä, ettei kellään yksinkertaisesti ole aikaa laatia yksilöllisiä vastauksia. Siksi on ymmärrettävää, että kustantajat joutuvat turvautumaan näihin vakiovastauksiin.

Nuo sanankäänteet aiheuttavat minulle välillä harmaita hiuksia. Mielenkiintoinen? Ei mahdu? Onko tämä edes standardihylsy? Minulle on toki kertynyt materiaalia sen verran, että voin vertailla, mutta joskus saman kustantamon hylsyt poikkeavat toisistaan, varsinkin jos ne ovat eri osastoilta. (kyllä se on standardihylsy...)

Olipa standardihylsy tylyn suorasanainen tai pehmeämmin muotoiltu, sitä se kuitenkin on. Hylsy. Eikä sen perusteella voi päätellä, miten lähellä läpi meneminen on ollut tai mistä on jäänyt kiikastamaan. Onko genre ongelma? Aihe? Onko heillä jotain samankaltaista jo listoilla? Onko kaupallinen potentiaali liian pieni? Eikö kustannusohjelmaan ihan oikeasti mahdu?

Vai oliko tarina ihan surkea, kirjoittaminen ala-arvoista, idea perseestä?

Olenko minä surkea?

Tämä ajatus livahtaa päähän väkisin. Jos on kirjoittanut jo viisi (nyt kuusi) käsikirjoitusta, opiskellut kirjoittamista kursseilla ja itse, liittynyt kirjoituspiiriin, pyytänyt palautetta, editoinut ja editoinut, miksi lopputulos on aina sama? Niin moni muu pääsee läpi ensimmäisellä tai toisella tai kolmannella yrityksellä. Niin moni kirjoituskavereistani on saanut palautetta, edes muutaman rivin joskus.

Mutta kukaan, joka on aloittanut kirjoittamisharrastuksen, istunut tunteja ja tunteja pöydän ääressä naputtelemassa, hionut kulmia ja täyttänyt juoniaukkoja, tuskaillut koelukijoiden palautteen äärellä ja noussut sen jälkeen vahvempana, tarina vahvempana, ja lopulta lähettänyt käsikirjoituksen kustantamoihin pähkäiltyään ensin saatekirjeen sanamuotojen kanssa, ei ole surkea. Sinä tai minä emme ole surkeita. Jokainen hylsy on merkki siitä, että et ole luovuttanut, että olet päässyt näin pitkälle, paljon pidemmälle kuin moni muu.

Pelkästään se, että saa kirjoitettua kokonaisen käsikirjoituksen, on aivan uskomatonta. Se on ihan todella vaikeaa ja vaativaa! Jos et usko, kokeilepa huvikseen. Useimmilla tökkää jo muutaman sivun jälkeen.

Photo by Hoach Le Dinh on Unsplash

Hiljaisuus

Hylsyt aiheuttavat monenlaisia tunteita. Sisuuntumista, epätoivoa, surua, olankohautuksia, vihaa. Mutta hiljaisuus? Se kun toivo hiipuu päivä päivältä, lasket kuluneita päiviä yhä uudelleen, pohdit, kuinka kirjamessut ja katalogit ja lomat ja muut vievät varmasti juuri nyt paljon aikaa ja siksi asia on viivästynyt, tarkistat roskapostin joka päivä, kuulet kuinka joku muu on saanut jo vastauksen, vaikka lähetti omansa myöhemmin kuin sinä... 

Se on pahinta.

Tulee sellainen olo, että tarina ei ollut edes vastauksen arvoinen. Että itse ei ole. 

Toisaalta miettii, onko kukaan edes katsonut sitä. Onko se hukkunut jonnekin? Entä, jos joku olisi huomannut sen, olisiko juuri sillä kertaa tärpännyt? Pitäisikö kysellä käsiksen perään?

Olen kerran kysellyt. En saanut vastausta.

Kaiken epätoivon alla pieni toivon liekki lepattaa koko ajan. On tarinoita siitä, kuinka sopimusta tarjotaan yhdeksän kuukauden tai jopa vuoden päästä lähettämisestä. Ehkä tälläkin hetkellä he istuvat kokouksessa ja keskustelevat kirjastani. Ehkä huomenna joku soittaa.

Mutta kun kustantamoissa on niin kamala kiire! Väki vaihtuu ja käsiksiä tunkee ovista ja ikkunoista. Joskus vastaaminen vain jää!

Okei, ymmärrän. Ei se minun pahaa oloani lievitä.

Sitä tämä tavoitteellinen kirjoittaminen on. Kasvottomia hylkäyksiä ja hiljaisuutta. Itsesääliä, itsetunnon palasten keräilyä lattialta, ajatuksia luovuttamisesta. 

Mutta myös toiveita, unelmia, kutkuttavaa jännitystä, kirjoituskavereiden tsemppausta ja lohdutusta, innostumista ja iloitsemista projektien edetessä. Ihania koelukijoita, joiden sanoihin palaa huonolla hetkellä.

Tälle tielle olen käynyt. Se ei ole tie, jolta en voisi jonain päivänä poiketa. Ehkä se päivä on lähempänä kuin arvaankaan, ainakin siltä välillä tuntuu. Sitten tulee taas jokin uusi idea, tarina, joka herättää sen ajatuksen: "Tämä se on. Tästä tulee esikoiseni!"

-mariidah