Rivien välissä

 Postasin pari viikkoa sitten Tiktokiin videon, jossa vuodatin suruani hylsyjen saamisesta. Sen jälkeen minuun otti yhteyttä Instagramissa ihminen, jota en tuntenut ennestään. Hän oli nähnyt videon ja halusi piristää minua tekemällä "random act of kindnessin" ja tarjoutui piirtämään jonkun tai jotkut hahmoistani. Hän sattuu nimittäin olemaan kuvittaja ja taiteilija. Olin aivan pöllämystynyt. Miten voi olla? Miten maailmassa on näin ihania ihmisiä, jotka ihan hyvää hyvyyttään haluavat piristää ventovierasta ilman mitään palkkiota? Tarjous oli aivan uskomaton. Täällä blogissakin olen maininnut, että yksi syy, miksi haluan kirjailijaksi on saada hahmoni maailmalle ja ainoa tapa siihen on saada kirja luettavaksi muille. No ei ole enää! Ja lisäksi mainitsin myös yhtenä syynä "fanitaiteen" tai hahmotaiteen näkemisen omista tarinoistani. On nimittäin niin hienoa nähdä, miten omat tarinat heräävät henkiin jonkun toisen mielikuvituksessa. Itsellänihän ei visuaalisia taitoja...

Olen mietiskellyt tänä syksynä paljon kieltä kirjoittamisessa ja halusin jakaa joitakin ajatuksiani. Huomaa, että nämä tosiaan ovat vain omaa pohdiskeluani, eivät mitään totuuksia. Photo by Ana Flávia on Unsplash Kielen tärkeys kirjoittamisessa Kieli on yksi kirjoittajan tärkeimmistä työkaluista, ehkä se kaikkein tärkein. Ilman sanoja ei synny tarinaakaan. Kaikkien kirjoittamisesta kiinnostuneiden ja kirjailijuudesta haaveilevien tulisikin aktiivisesti kehittää kieltään ja sanavarastoaan. Paras tapa siihen on lukeminen. Mutta kielellä on erilaisia merkityksiä eri kirjoittajille ja lukijoille. Joillekin se on ensisijainen asia kirjoittamisessa, joillekin taas tarina on tärkein. Välimalleja tietenkin löytyy ja runous on myös aivan oma juttunsa. Usein esimerkiksi Helsingin Sanomien kirja-arvioissa kieli nostetaan juonta tärkeämpään asemaan. Tässä lainaus Arttu Seppäsen arviosta Aki Ollikaisen uusimmasta kirjasta Kristuksen toinen tuleminen: "Ennalta-arvattavasti tarinalinjat lopul...

Aivan ensin nopea kirjoituspäivitys: Työstän tällä hetkellä kahdeksatta romaanikäsikirjoitustani, työnimeltään Musta joutsen, ja olen aivan haltioissani tarinasta! Viimeksi näin oli ehkä Pihlajapalatsin kanssa, mutta en muista olinko silloinkaan aivan yhtä innoissani (olin varmaan, editointikierrokset aina laimentavat intoa tarinaan ja on vaikea muistaa sitä alkuperäistä fiilistä). Lahon kanssa oli ongelmia alusta asti, säeromaani taas oli aivan erilainen prosessi kuin muut tarinani. Tällä hetkellä tunnen vain puhdasta kirjoittamisen iloa, vaikka minusta tuntuu, että tarina on muutenkin lupaava. Olen kuitenkin onnistunut unohtamaan tavoitteellisen kirjoittamisen toistaiseksi ja vain nauttimaan. Ihan parasta! Tosin se on johtanut siihen, että kaikki rutiinit ja suunnitelmat ovat lentäneet ikkunasta ulos, kun haluan vain uppoutua tähän tarinaan. Ja se on okei. Minulle ei varmaan enää ikinä tule samanlaista mahdollisuutta kirjoittaa ilman muita velvollisuuksia tai häiriötekijöitä kuin nyt...

 Ennen kuin aloitin tavoitteellisen kirjoittamisen (=käsisten lähettämisen kustantamokierroksille), olin aika vakaa ihminen. Nykyään tuntuu, että mielialani vaihtelee saman päivänkin aikana epätoivon syövereistä sydäntä pakahduttavaan ihastukseen. Ei, otetaan tuo takaisin. Koin sydäntä pakahduttavaa ihastusta aiemminkin. Sen nimittäin saa aikaan omaan tarinaan ja hahmoihin hullaantuminen. Se epätoivo on uutta. Kustantamokierrokseni Ensimmäiselle kustantamokierrokselle lähdin henkseleitä paukutellen. Kuukauden ajan odottelin, että puhelimet alkaisivat piristä. Ensimmäiset hylsytkin vain hymähdyttivät, "Kyllä nuo vielä katuvat". Aika nopeasti sieltä tultiin alas. Totesin, että käsis lähti ihan liian aikaisin kierrokselle, nimenomaan siinä kohtaa, kun sydäntä vielä pakahdutti. En ollut pystynyt katsomaan sitä objektiivisesti, enkä ollut edes käyttänyt sitä kirjoituspiirissäni. Toinen kustantamokierros alkoikin paljon varovaisemmin. Olin siinä kohtaa suoraan sanottuna lopen kyllä...

 Olen blogin ja somen puolella intoillut tämän vuoden Nanowrimosta (National Novel Writing Month), mutta nyt täytyy tunnustaa, että jotakin hassua tapahtui. En nimittäin aloittanutkaan nanoilua. Tuskailin jo aiemmin, että mitä projektia minun kannattaisi kirjoittaa - jatko-osaa käsikselle, joka näyttää floppaavan kustantamokierroksella vai uutta säeromaani-ideaa, joka ei tosin inspiroi juuri nyt niin paljoa? Päädyin säeromaaniin (parin uuden hylsyn jälkeen), sillä ajattelin, että on parempi tosiaan kirjoittaa jotakin uutta ja sitä paitsi, säeromaani on paljon lyhyempi kuin tavallinen romaanikäsikirjoitus, joten laskeskelin omia tavoitteita sille niin, että aikaa jäisi myös muulle kuin kirjoittamiselle. Lokakuussahan nimittäin olen puskenut eteenpäin Lahoa tavallista nanovauhtiakin kovemmin, eli 1800-3500 sanaa päivässä. Eli ajattelin, että marraskuulle haluan vähän kevyemmän projektin, jotta en polta itseäni loppuun ja saan myös nauttia viimeisistä hetkistä (ainakin toistaiseksi) ...

 Tärkein hetki koko hahmokaaressasi on kolmas juonipiste. Sen kimppuun käymme tänään! Tämäkin postaus perustuu K. M. Weilandin artikkelisarjaan hahmokaarista sekä muihin lähteisiin, jotka löytyvät lopusta. Mukana myös omia ajatuksiani aiheesta. Kolmas juonipiste Kolmanteen juonipisteeseen viitataan joskus toisena juonipisteenä (jos keskipistettä ei ole laskettu), synkkänä hetkenä (eng. dark moment), ahaa-hetkenä (AHA-moment) tai sielun synkkänä yönä (dark night of the soul). Toisaalta jotkut ovat sitä mieltä, että järjestys menee: kolmas juonipiste - synkkä hetki - ahaa-hetki, eli ne seuraavat toisiaan. Määritelmä voi siis riippua siitä, miten "laajaksi" kolmas juonipiste määritellään. Tarinassa kolmas juonipiste asettuu yleensä noin 75 % kohdalle ja aloittaa kolmannen näytöksen. K. M. Weilandin mukaan se on matalin piste hahmokaaressa, eli se, milloin hahmolla menee kaikista huonoimmin. Juuri ennen sitä, toisen näytöksen lopussa, hahmo saavuttaa näennäisen voiton, hän on ta...