Kuinka sain kustannussopimuksen

Blogi on ollut superhiljainen jo pitkään, ja syy siihen löytyy tästä postauksesta! Tai jo ihan otsikosta - kustannussopimus. Aika ja energia on mennyt pitkälti tulevien kirjojeni työstämiseen ja toki myös uuden arjen pyörittämiseen täällä Suomessa. Nyt olisi pikkuhiljaa tarkoitus yrittää aktivoitua vähän enemmän, vaikka tuskin ikinä tulen postaamaan niin aktiivisesti kuin Italiasta käsin. Postauksia on jo varastossa odottamassa julkaisua, pian mm. tuoreita kirjoitusvinkkejä luvassa! Hoidetaan nyt ensin pois alta tämä pitkään odottanut megapostaus, jota olen jo ehtinyt lupaillakin.

Pitkän version matkastani kirjan kirjoittamisesta unelmoineesta teinistä tulevaksi esikoiskirjailijaksi voi lukea täältä blogista (vaikka minut tuntien tästäkin postauksesta tulee pitkä...). Olenhan jo aiemmissa postauksissa käsitellyt taustaani kirjoittajana ja lisäksi jo parin vuoden ajan päivittänyt tänne ja someen tilannettani. Tällaiset "Miten minusta tuli kirjailija"- ja "Kuinka sain kustannussopimuksen"-postaukset kuitenkin olivat jossain kohtaa matkaani minulle iso motivaation lähde ja siksi haluankin nyt tiivistää oman tarinani tänne.

Kaiken taustalla on tietenkin lapsuus ja nuoruus, jotka olen viettänyt lukemalla, lukemalla ja lukemalla, kuten varmasti moni muukin kirjoittaja. Lapsena kirjoittelin lähinnä koulussa, toki siellä jo nautin siitä paljon, ja aineeni olivatkin aina luokan pisimpiä. Vasta teini-ikäisenä kuitenkin tajusin, että kirjoittaminen ja lukeminen voisivat olla harrastuksia. Sitä ennen pidin niitä vain osana elämää ja surinkin joskus, ettei minulla ollut samanlaista tärkeää, tavoitteellista harrastusta kuten veljieni jalkapallon pelaamiset ja muut urheiluharrastukset.

Taisin olla kasiluokalla, kun ensimmäisen kerran luonnostelin ideaa pitkään tarinaan, "omaan kirjaani". Tuota en kuitenkaan koskaan edes aloittanut. Yhdeksännellä luokalla yritin toista ideaa muutaman liuskan verran ennen kuin sekin jäi. Lukiossa pääsin jo pitkälle, kirjoitin useita lukuja, ehkä jopa lähelle ensimmäisen neljäsosan eräästä lohikäärmetarinasta. Silloin koin ensimmäistä kertaa pitkän tarinan imun ja tunteen, että minähän todella pystyn luomaan jotakin, joka muistuttaa kaikkia rakastamiani tarinoita. Jotain, jossa hahmot alkavat heräillä henkiin.

Koen kuitenkin, että varsinainen matkani kirjailijaksi alkoi vasta myöhemmin, kun opiskelin yliopistossa. Välissä oli pari vuotta taukoa kirjoittamisharrastuksesta ja lukeminenkin oli jäänyt vähemmälle opiskelujen viedessä mennessään. Se suretti minua ja päätin ilmoittautua työväenopistoon fantasian ja scifin kirjoituskurssille. Siellä tapahtui kaksi erittäin tärkeää asiaa.

Ensinnäkin tajusin, että kirjoittamista voi opiskella. Että siihen liittyy teoriaa, että sitä voi suunnitella, että siinä voi kehittyä. Ei tarvitse vain istua koneelle ja alkaa kirjoittaa mestariteosta. 

Toiseksi, löysin kirjoittajayhteisön. Kurssin myötä pääsin mukaan myös kirjoituspiiriin, joka kokoontui kerran viikossa. Se, että sain puhua kirjoittamisesta ja tarinoista, opin antamaan palautetta ja ottamaan sitä vastaan sekä näin, kuinka moni muukin unelmoi häpeilemättä omasta kirjasta, oli todella iso askel omalla matkallani kohti ensimmäistä valmista käsikirjoitustani. Jo se, että säännöllisesti ajattelin kirjoittamista eikä unelma unohtunut taka-alalle muun elämän edessä, oli ratkaisevaa.

Kun aloitin kurssilla, arkailin todella paljon näyttää omia tekstejäni. Olin myös siihen asti kirjoittanut aika vähän, ainakin paljon vähemmän kuin unelmoinnistani olisi voinut päätellä. Kirjoituskurssilla tavoitteena oli yhden lukukauden aikana kirjoittaa ja palauttaa novelli. Ensimmäisenä keväänä en saanut edes tätä aikaan, vaan palautin yhden lukiossa kirjoittamani tekstin. Syksyllä lukot alkoivat avautua sen verran, että sain aikaan ihan uutta tekstiä.

Joululomalla, vuosi sen jälkeen, kun olin aloittanut kirjoituskurssilla, jotakin tapahtui. Sain idean pitkästä käsikirjoituksesta. Se ei ollut tavatonta, niin tapahtui usein, mutta yleensä vain kirjoitin idean ylös ja unohdin koko asian. Nyt päätin tehdä asialle jotakin.

Ja niinpä, kuukauden taustatyön ja suunnittelun jälkeen istahdin alas koneen kanssa. Se oli aivan järkyttävän pelottava hetki. Jotenkin tiesin, että olin käännekohdassa. Voisinko välittää ideani paperille? Olisiko minusta kirjoittamaan kokonaista romaanikäsikirjoitusta loppuun?

Naputtelin ensimmäiset sanat. Siitä se lähti. Tarina aivan syöksyi ulos minusta. Meni vain pari viikkoa, ja ensimmäinen versio oli valmis.

Puolitoista vuotta myöhemmin tein sen uudestaan. Välissä olin tuntenut oloni taas epäonnistuneeksi. Joo, kirjoitin romaanikäsikirjoituksen, mutta en mitään sen jälkeen kuukausiin. En osannut editoida sitä, enkä vielä uskaltanut näyttää sitä kirjoituspiirillenikään.

Tämä seuraava käsikirjoitus jäi kesken, juuri ennen loppua. Siitä puuttui vain neljäsosa, mutta jotenkin jäin jumiin ja myös opintoni olivat edenneet siihen pisteeseen, että veivät paljon huomiotani.

Oli vuosi 2019. Ensimmäinen käsikirjoitukseni valmistui alkuvuodesta 2018, toisen kirjoitin syksyllä 2019. Mutta vaadittiin korona ja jumiutuminen kotiin vailla mitään tekemistä, vailla mitään merkitystä päivissä, että sain toisen käsikirjoitukseni loppuun. 

Valmistuin keväällä 2020 ja ennen kuin aloitin työt, minulla oli kuukauden vapaa, jolloin en päässyt sattuneesta syystä yhtään minnekään. Uskoisin, että myös yliopistosta valmistumisella oli tässä roolinsa. Pohdin paljon tulevaisuutta ja tulevaa työnkuvaani ja identiteettiäni. Tajusin, kuinka tärkeää luovuus oli minulle. Vaikka minulla olikin nyt ammatti, halusin myös kirjoittaa. Tiesin, että kun aloittaisin työt, olisi helppo unohtaa se unelma ja uppoutua suorittamaan ja etenemään uralla.

Tuolloin aloin työskennellä kirjoittamisen parissa säännöllisesti. Editoin käsikirjoitus nro 2:sta ja kesän lopussa lähetin sen kustantamokierrokselle. Sekin oli tärkeä askel, vaikka ei johtanutkaan kustannussopimukseen.

Nanowrimossa marraskuussa 2020 kirjoitin kolmannen käsikirjoitukseni. Seuraavana vuonna osallistuin sen kanssa mestarikurssille ja annoin sen myös kirjoituspiirini luettavaksi. Olin antanut heidän lukea myös kaksi edellistä, mutta nro 2:n vasta kustantamoihin lähettämisen jälkeen (iso virhe), enkä ollut kumpaakaan käsikirjoitusta editoinut heidän palautteidensa perusteella. Nro 3:sen kanssa opinkin vihdoin editoimaan kunnolla, oikeasti tekemään isoja muutoksia ja "luopumaan rakkaistani", en vain silottelemaan sieltä täältä.

Tässä välissä tapahtui kuitenkin ehkä selvin askel kohti kustannussopimusta, ainakin tätä nimenomaista ensimmäistä sopimusta. Alkuvuodesta 2021, lomamatkalla Rovaniemellä, jossa menin kihloihin, sain idean tarinaan, joka ei ollut fantasiaa, kuten aiemmat käsikirjoitukseni. Olin jo edellisenä kesänä pyöritellyt ajatusta, että olisi kiva kokeilla kirjoittaa romantiikkaa ja myös pohtinut kirjoittavani Suomesta ulkomaalaisen näkökulmasta, mutta yhtenä iltana Rovaniemellä, kun yritin saada unta, idea tulvahti minuun.

Jostakin syystä se tuli mangan muodossa. Näin ensimmäiset sivut sarjakuvasta, kahdesta siluetista halaamassa katulampun alla, särjetystä kihlauksesta, maahan pudonneista ruusuista ja revontulista taivaalla. Minun oli pakko keskellä yötä naputella kännykkääni ensin idea ja pian sen jälkeen tarinan ensimmäiset lauseet.

Jätin sen hautumaan. Huhtikuussa CampNanossa päätin kokeilla, syntyisikö ideasta jotakin. Suhtauduin siihen aika kevyellä mielellä, sillä haaveilin fantasiakirjailijaksi tulemisesta. Ajattelin, että en ehkä edes koskaan lähetä käsikirjoitusta kustantamoihin, en ainakaan ennen kuin saan sopimuksen fantasialle.

Tuolloin kirjoitin käsikirjoituksen nykyaikaosuuden sekä ensimmäiset luvut historiaosuuteen kirjailija Petra Rautiaisen vetämällä viikonloppukurssilla, jossa käsiteltiin historiasta kirjoittamista.

Seuraavana syksynä muutimme puolisoni opiskeluiden takia Italiaan mentyämme ensin Suomessa naimisiin. Rooman häämatkan jälkeen asetuimme Firenzeen. Aloin pitää tätä blogia. Italiassa kirjoitin historiaosuuden loppuun. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio valmistui siis syksyllä 2021.

Sinä syksynä aloitin Kirjan talon chick lit -hautomossa, jota veti kirjailija Marja Kangas. Osallistuin juuri tämän romantiikkakäsiksen kanssa ja seuraavina kuukausina editoin sitä saamani palautteen perusteella. Jatkoin myös uusien tarinoiden kirjoittamista ja kirjoitinkin käsikirjoituksen nro 5 marraskuun Nanowrimossa.

Syksyllä 2022, usean koeluku- ja editointikierroksen jälkeen lähetin käsikirjoituksen kustantamoihin. Olin aika itsevarma, jopa naurettavan toiveikas. En ollut saanut fantasiakäsikirjoituksiini muita vastauksia kuin standardihylsyjä, mutta tämä käsikirjoitus ei ollut fantasiaa. Tämä oli romantiikkaa tai ehkä feel goodia, ja tiesin, että tuota genreä kustantamoissa etsittiin silloin. Tosin samaan aikaan mietin, oliko käsikirjoitukseni liiankin lennokas suomalaiseen feel good -genreen, olihan siinä selvästi vaikutteita fantasiamieltymyksestäni ja ya:n tapaan melko dramaattisiakin juonenkäänteitä. Kuitenkin olin sitä mieltä, että siinä oli potentiaalia ja odotin, että vähintäänkin saisin palautetta jostakin kustantamosta.

Sain pelkästään standardihylsyjä. Minulla oli samaan aikaan kierroksella myös käsis nro 5 (Pihlajapalatsi), joka oli ehdottomasti paras käsikirjoitukseni siihen mennessä, mutta sekin keräsi vain hylsyjä. Kirjoitin säeromaania ja toivuin kevään ja kesän vaikeasta kirjoitusblokista, joka oli vienyt itsevarmuuteni kirjoittajana täysin. Kun nämä kaksi käsistä, joihin olin uskonut niin paljon, eivät menestyneet yhtään sen paremmin kuin edellisetkään, olin aika lähellä luovuttaa.

Jatkoin kuitenkin kirjoittamista, sillä en tiennyt mitä muutakaan tehdä. Kirjoitin käsikirjoitukset nro 7 ja 8 vielä ennen vuoden vaihtumista. Muutin myös takaisin Suomeen, vaikka puoliso suuntasikin takaisin Firenzeen joululoman jälkeen. Italiassa kirjoittaminen oli ollut minulla kaikki kaikessa, kun puolisokin teki 12 h päiviä kuutena päivänä viikossa koulussaan. Se oli ihanaa, mutta siitä tuli myös ehkä hieman liian iso osa elämääni. Pettymykset tuntuivat maailmanlopulta, kun elämässä ei ollut oikein muuta sisältöä kuin kirjoittaminen.

Suomessa jouduinkin opettelemaan siihen, että kirjoittaminen piti taas sovittaa muun elämän kanssa yhteen. Vaikka kirjoittamisaikaa olikin vähemmän, oli minun ehdottomasti parempi olla. Pääsin näkemään taas säännöllisesti ystäviäni, harrastamaan itselle mieluista liikuntaa, käymään töissä säännöllisesti, enkä vain lyhyissä pätkissä. Kirjoittamiselle on tärkeää, että on muutakin elämää. Se ei pelkästään kannattele huonoina aikoina, vaan ruokkii inspiraatiota ja tarjoaa materiaalia.

Apua oli toki siitä, että loppuvuodesta 2022 sain ensin kunniamaininnan kirjoituskilpailussa ja sitten sijoituin kolmanneksi Portti-kilpailussa. Olin edellisen kesän jumissa kokeillut kirjoittaa jotain ihan uudenlaista, nimittäin novelleja, ja vieläpä hyvin eri tyylisiä kuin romaanikäsikirjoitukseni. Oli kiva todeta, että nekin kantoivat hedelmää, että osasin kirjoittaa erilaisia asioita. Minusta alkoi tuntua pikkuhiljaa, että sillä ei ole väliä, saanko ikinä kustannussopimusta. Rakastin kirjoittamista, eikä sopimuksilla tai niiden puutteella ollut valtaa muuttaa sitä. Aloinkin pohtia, että jättäisin ainakin toistaiseksi tavoitteellisen kirjoittamisen, kun saisin meneillään olevat kustantamokierrokset loppuun ja keskittyisin kirjoittamaan omaksi ja kirjoituspiirini iloksi sekä toteuttamaan sellaisia haaveita, jotka eivät liittyneet kirjoittamiseen.

Ja sitten, tammikuussa 2023 sain vihdoin ja viimein odottamani sähköpostin. Olin jo luovuttanut romantiikkakäsiksen ja Pihlajapalatsin kanssa ja keskitin toivoni säeromaaniin. Mutta sitten eräs kustantamo antoikin palautetta romantiikkakäsiksestä.

Se oli samaan aikaan sekä riemuisa että vaikea hetki. Hihkuin ilosta, mutta itkin myös. Pyydetyt muutokset tuntuivat ensin mahdottomilta, sillä poistettavaksi toivottiin elementtiä, josta koko idea oli lähtenyt. Tuntui, että tarina kadottaisi ytimensä, sielunsa sen myötä. Miten voisin tehdä sen? Mutta miten voisin olla tekemättä, kun kerrankin olin päässyt edes näin pitkälle kustantamon kanssa?

Menin pitkälle kävelylle. Se auttaa minulla aina kirjoitusjumissa. Eikä tälläkään kertaa mennyt pitkään, kun ensireaktio asettui ja aloin todella nähdä palautteen hyödyn. Vaikka osittain tuntui pahalta, tajusin myös, että muokkausten myötä tarinasta tulisi paljon parempi. Olin kirjoittanut ensimmäisen version täysin omaksi ilokseni, eli ya-fantasiaa rakastavalle romantiikan nälkäiselle nuorelle naiselle, mutta ymmärsin, miksi se ei pakosti toimisi sille kohderyhmälle, joka Suomessa pääasiassa romantiikkaa ja feel goodia lukee.

Tajusin myös, että elementti, josta niin kovasti halusin pitää kiinni, oli loppujen lopuksi vain symboli paljon universaalimmalle aiheelle käsikirjoituksessa. Voisin luopua tuosta yksityiskohdasta, mutta pitää sen, mitä se oli edustanut. Tarinan ydin ei muuttuisi, vaan siitä tulisi kypsempi, samaistuttavampi.

Niinpä aloin editoimaan. Lähetin muokatun version uudelle kierrokselle ja samoihin aikoihin palasin Italiaan vielä pariksi kuukaudeksi puolisoa tervehtimään. Jo muutamia päiviä käsikirjoituksen lähettämisestä sain sähköpostin, jossa kustannusyhtiöstä ilmaistiin alustavaa kiinnostusta käsikirjoitusta kohtaan, vaikka he eivät olleetkaan vielä ehtineet lukea sitä. Seuraavalla viikolla sieltä soitettiin ja sovimme etäpalaverista. Edelleen jännitti, sillä käsikirjoitusta ei ollut vieläkään ehditty lukea loppuun, ja pelkäsin, että kaikki kaatuisi kuitenkin. Palaveri oli todella jännittävä, mutta myös todella mukava tilaisuus. Oli upeaa, kuinka innostuneita kirjastani oltiin ja kuinka minulla synkkasi heti kustantamon väen kanssa. 

Viimeisenä päivänäni Italiassa sähköpostiini kilahtikin sitten kustannussopimus. Vaikka olinkin odottanut sitä, pieni epävarmuus oli edelleen vaivannut, sillä palaverissakaan ei suoraan sanottu, että he tarjoaisivat minulle sopimusta ja olin sen jälkeen vielä lähettänyt suunnitelmani sarjan seuraavista osista nähtäväksi (pelkäsin, että nämä eivät heitä miellyttäisi ja soppari kaatuisi siihen). Itse asiassa sainkin silloin kaksi kustannussopimusta, sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta ja kahdesta seuraavasta optiot.

Se tuntui aika täydelliseltä lopulta Italian-vuosilleni. Tuntuu, että juuri niin tämän pitikin mennä. Samaan aikaan toivon, että kaikki olisi tapahtunut aiemmin, sillä Suomeen palattuani minulla on ollut entistä vähemmän aikaa kirjoittamiselle. Jos en olisi tuolloin saanut kustannussopimusta, olisin todennäköisesti jättänyt ainakin tavoitteellisen kirjoittamisen joksikin aikaa sivuun ja keskittynyt rakentamaan elämää, joka oli Italian aikana tauolla. Vain viisi päivää Suomessa oltuani meille muutti koiranpentu ja kesällä ostimme ensimmäisen oman asuntomme. Hassua on myös se, että samana päivänä, kun minulle soitettiin ensimmäisen kerran kustantamosta, sain unelmieni työtarjouksen. Mietin asiaa pitkään, mutta päätin lopulta kieltäytyä siitä ja jatkaa vanhassa työssäni, jossa pystyn itse vaikuttamaan työaikoihin ja näin ollen kirjoittamaan paremmin.

Kun sain kustannussopimuksen, lähetin sen Kirjailijaliiton lakimiehelle tarkistettavaksi. Sen jälkeen allekirjoitin sen, mikä nykyään tarkoittaa sähköistä allekirjoitusta. Tulostin kuitenkin yhden version itselleni, jotta sain kokea tuon haaveilemani hetken, kun kynä piirtää nimikirjaimeni paperiin, jossa puhutaan minun omasta kirjastani.

Sen jälkeen olen aloittanut työskentelyn kustannustoimittajan kanssa ja jopa päässyt jo puhumaan kirjastani Turun kirjamessujen TSÄO:n lavalla! Tuntuu, että samaan aikaan mikään ei ole muuttunut ja kaikki on. Edelleen istun kotona sohvalla naputtelemassa sanoja koneelle, mutta nyt en enää arvaile, näkevätkö ne koskaan päivänvaloa. Silti on yhä vaikea ymmärtää, että nämä tarinat tosiaan tulevat päätymään kansiin ja ainakin joku tulee joskus lukemaan ne. Ehkäpä asia alkaa konkretisoitua, kun kirjojen nimet päätetään ja pääsen ihailemaan tulevia kansia!

Suunniteltu julkaisupäivämäärä ensimmäiselle osalle on vuoden 2025 alussa, mutta päivitän tilannetta heti, kun tiedän tarkemmin ja saan luvan julkaista noita tietoja! Tulen joka tapauksessa jakamaan tänne kustannusprosessiani ja mitä kaikkea siihen kuuluu.

-mariidah